maanantai 23. syyskuuta 2013

TEATTERI JA KANSALLINEN TEHTÄVÄ


”Nationalismi, solidaarisuuden tunne sellaisten ihmisten kesken, jotka uskovat muodostavansa kansakunnan, teki hallitsemisesta paljon helpompaa. Tässä mielessä se toimi, kuten uskonnot jo kauan: se sai hallittavat tyytymään kohtaloonsa. Seuduilla, joilla koko väestöllä oli saman kansakunnan tunnusmerkit – yleensä kieli ja kulttuuri, mutta joissakin tapauksissa oletettu syntyperä – valtio pystyi helposti esittämään kansakunnan ruumiillistumaa. Viisaat hallinnot käyttivät asepalvelusta, yleistä koulutusta (etenkin sannkarikeskeisiä ja kansallismielisiä historiantunteja) ja isänmaallista kirjallisuutta kansallistunteen kohottamiseen. Teatteri, musiikki, museot, marssit ja seremoniat veivät viestin lukutaidottomillekin. (--) Aate sai ihmiset tuntemaan, että he kuuluivat johonkin suurempaan ja jalompaan kuin sukunsa ja seurakuntansa. (--) Se myös tyydytti yhden ihmisen luultavasti syvimmistä kaipuista, voimakkaan tarpeen solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, tarpeen jakaa ihmiskunta ’meihin’ ja ’niihin’.”

Verkottunut ihmiskunta – yleiskatsaus maailmanhistoriaan.
J. R. McNeill ja William H. McNeill, Vastapaino 2006.
Suom. Natasha Vilokkinen.


Suomalainen teatteri syntyi kansallisromantiikan aikaan. Sen syntyperä linkittyy suomalaisen kansallisidentiteetin vahvistamiseen sekä suomen kielen aseman tukemiseen. Ennen kuin maassamme oli ensimmäistäkään omaa teatteriryhmää, tänne perustettiin taloja, joihin ruotsalaiset näyttelijät voisivat tulla esiintymään – ja joissa sittemmin heidän ohellaan esiintyivät kotoperäiset harrastajat, tai muualla koulutetut suomalaiset ammattilaiset. Harrastajateattereita perustettiin työväentaloihin ja kansalaisyhdistysten tiloihin.

Tästä syntysyystä on suomalaisessa teatterissa nähtävissä jatkumo nykypäivään saakka. Teatteriperintömme on tekstilähtöistä, tyyliltään realismiin painottuvaa, ja sisältää usein yhteiskunnallisia tendenssejä, jotka liittyvät selvästi kysymykseen kansallisuudesta: keitä me suomalaiset olemme, mistä tulemme, minne olemme menossa. Mitkä aiheet tällä hetkellä liikkuvat yhteiskuntamme kielen päällä, ja mitkä suuret hetket ovat painaneet leimansa kansamme tajuntaan. Ketkä suuret henkilöt ovat muovanneet historiaamme. Oman näkökulmansa keskusteluun toivat perussuomalaiset vuonna 2011 eduskuntavaaliohjelmallaan, jossa vaadittiin valtion taidetukien ohjaamista niin, että ne vahvistaisivat suomalaista identiteettiä. Vaikka tämä vaatimus kuulostaa lapselliselta, jopa koomiselta, on myönnettävä, että ainakin teatterin kentällä tämänkaltainen pyrkimys vaikuttaa jossakin pinnan alla.  Varsinkin suuresta näyttämöstä puhuttaessa olen kuullut useammin kuin kerran viitattavan siihen, kuinka aiheiden tulisi olla kansallisen luokan kokoisia, ei pienempiä. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita, että aiheiden tarvitsisi suoraan liittyä kansallisidentiteettiin, mutta usein niinkin on.
Viimeisen reilun vuosikymmenen aikana suomalainen näytelmäkirjallisuus on nostanut voimakkaasti päätään, (ja hyvä niin!) ja näyttää siltä, että uusia suomalaisia tekstejä esitetään lähes jokaisessa teatterissa. Vanhoista mielikuvista poiketen ne saattavat olla jopa talon hittijuttuja, jotka vetävät suuret näyttämöt täyteen katsojia. Harvemmassa – jos missään - sen sijaan näkyy uusia käännöstekstejä. Silloin, kun itse aloitin aktiivisen teatterissakäymisen reilut kymmenisen vuotta sitten, muistan, että käännettyä nykynäytelmäkirjallisuutta oli sekä pienten että suurten teatterien ohjelmistossa jatkuvasti. Sarah Kanea, Mark Ravenhillia, Tracy Lettsiä, Martin MacDonaghia, Martin Crimpiä, Marius von Mayenburgia, Oliver Bukowskia, Marius Ivaskeviciusta… Nyt taiteellisesti kunnianhimoinen käännösnykynäytelmä loistaa poissaolollaan teatterien ohjelmistoista. Tämä tuntuu oudolta – onhan maiden rajojen yli liikkuminen muilla aloilla sentään aivan toisella tasolla kuin aiemmin. Mistä tämä sitten johtuu? Riskinottokyvystä, tai sen puutteesta, toki. Niin ikävää kuin se onkin tunnustaa, veikkaan myös, että uusi kotimainen ja uusi ulkomainen kilpailevat samasta ohjelmistopaikasta. Johtajat haluavat tukea uutta kotimaista draamaa  (ja toki myös näytelmäkirjailijaa) suosimalla suomalaista. Tehtävä on tärkeä. Suomalaiset näytelmäkirjailijat saavat kielialueemme pienuudesta johtuen aivan liian tilaisuuksia  - ja sopimusten muodosta johtuen usein aivan liian vähän palkkaa taiteellisesta työstään.

Tässä piilee tietenkin ilmeinen umpioitumisen vaara. Jos suomalainen teatteriyleisö käy katsomassa vain suomalaisen työryhmän toteuttamia suomalaisia näytelmiä, voi ajatella, että aika piankin teosten aiheistot, estetiikat – juonetkin – alkavat muistuttaa toisiaan. Muualta tullut näyttäytyy outona ja epäkiinnostavana, vaarallisenakin, joten sen ottaminen ohjelmistoon en entistäkin suurempi riski.

Tämä kysymys ei ole minulle tällä hetkellä teoreettinen, vaan varsin konkreettinen. Luen nyt, ja olen viime aikoina myös lukenut, aika paljon näytelmiä eri puolilta. Tavoitteenani on löytää kiinnostavia juttuja, joita tarjota Joensuun ohjelmistoon. Useamman kuin parin tai kolmen näytelmän, joiden tiedän esitetyn suurella suosiolla ympäri Eurooppaa, olen todennut olevan aiheistoltaan, kysymyksenasetteluiltaan tai näyttämökieleltään liian ”haastavia” yleisölle. Enkä missään nimessä tarkoita tällä aliarvioida yleisöä. En todellakaan ajattele heidän haluavan vain kevyttä farssi-iloittelua tai aivotonta formaattimusikaalia. Tarkoitan sitä, että lukiessani tunnen jo tietäväni, jos jonkin näytelmän tapa käsitellä aihettaan  - vaikkapa ironian, huumorin, tapahtumien logiikan, ristiriitaisia tunteita aiheuttavan aiheen suorasukaisen ja härskin käsittelyn vuoksi - ei luultavasti avautuisi yleisölle ollenkaan, vaan tulisi luultavasti julmalla tavalla väärinymmärretyksi.  Huumorihan on aina kulttuurisidonnaista, samoin käsitys ”hyvästä” taiteesta. Mitä tapahtuu, jos meidän käsityksemme hauskasta ja/tai hyvästä liukuu niin kauas että emme enää ymmärrä muualta päin Eurooppaa tulleita tekstejä – eivätkä he meitä?

Toinen, ja ehkäpä näin kulttuuripoliittisesti polttavampikin kysymys on se, minkälaista kansallisidentiteettiä tämä ohjelmisto rakentaa. Kärjistän:  suomalaisten kaupunginteatterien ohjelmistot toteuttavat jo nyt perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelman vaatimuksia. Postmoderni tekotaide loistaa poissaolollaan, samoin kuin loistavat sellaiset muuten mediassa pinnalla olevat aiheet kuin maahanmuutto, rasismi, homoseksuaalisuus ja muut heteronormista poikkeavat seksuaali-identiteetit, työelämän muutos ja meneillään oleva suuri rakennemuutos suomalaisessa yhteiskunnassa,  eriarvoistuminen, köyhyys ja syrjäytyminen. Myönnän, nämä ovat aiheita, jotka itseäni kiinnostavat, ja siksi kiinnitän niiden puuttumiseen erityisesti katseeni. Jos katsoo Suomea pelkästään kaupunginteatterien ohjelmiston kautta, näyttäisi siltä,  että olemme sinisilmäinen ja vaaleatukkainen kansakunta, joka edelleen kirmailee elovenapelloissa kuunnellen Katri Helenaa, muistelee sota-aikaa kaipuulla, ihaillen suuria sankareitaan ja kaipaa jonnekin kauas, menneeseen tai eksoottisten Broadway - musikaalien maailmaan. Mustia joukossamme ei ole, ei aasialaisperäisiä eikä arabeja, ei romaneja eikä tataareja, ei maahan- eikä maastamuuttaneita. Ei seksuaali- eikä muidenkaan vähemmistöjen edustajia. Kaikki tuntevat samat kirjailijat ja iskelmälaulajat, kaikki pukeutuvat marimekkoon ja haaveilevat juhannuksesta kesämökillä perheen kanssa. Eroja ihmisten välillä ei  juuri ole. Kaikki haluavat aika samanlaista elämää ja kaikkien suvussa on joku juoppo. Kaikki näyttävätkin aika samalta. Kansamme on vähän yksinkertainen, sisäänpäinkääntynyt ja kovasti nostalgiaan taipuvainen olento.  Tämä näkemys suomalaisuudesta on jopa fasistisen ulosrajaava, eikä sillä ainakaan enää ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, jos on koskaan ollutkaan. Se, että teoksia tällaisena esitetään, muodostaa kuitenkin merkin, jonka kautta johonkin (menneeseen ja kuvitteelliseen) paratiisilliseen yhtenäisyyden aikaan voidaan kaivata.

Nyt tulemmekin teatterin perimmäisten kysymysten äärelle.
Teatterin perusidea on siinä, että joukko ihmisiä kokee yhteenkuuluvutta esityksen kautta. He samastuvat päähenkilöön tai useampaan ihmiseen näytelmässä ja jakavat jonkin tunnekokemuksen yhdessä, on se sitten katharsis, nostalgia tai komedian synnyttämä ilo sydämessä. Teatteria ei ole ilman yleisöä. Jos suuressa katsomossa on kourallinen ihmisiä, esitys jää väistämättä vajaaksi. Vitsit eivät naurata eikä tragedia kosketa. Jokin olennainen jää välittymättä, juttu tuntuu teennäiseltä. 60-70-80-lukujen kehitysoptimismissa rakennetut talot ovat pulassa kun teatterikävijöitä ei enää kerta kaikkiaan riitä niitä täyttämään. Teatterit ratkaisevat tilanteen myymällä suurille ikäluokille nostalgiantunteeseen vetoavia teoksia, jotka ovat mahdollisimman turvallisia. Talojen – ja yleisön – kannalta olisi vaarallista sekoittaa näihin teoksiin elementtejä, jotka rikkoisivat illuusion yhtenäisestä kansakunnasta.  Näin ollen on turvallisempaa tarjota nostalgisia juttuja myyttisestä ”ydin-Suomesta”, kuin tarttua tämän hetken polttaviin aiheisiin. Varsinkin suurten näyttämöiden on pakko houkutella suuria yleisömassoja, bussilasteja. Pienille näyttämöille sitten on mahdollista tehdä jotain riskialttiimpaa, jos on. Yleensä ei.

 On kuitenkin vaarallista miellyttää suurta enemmistöä enemmistökansanosaan kuuluvaa joukkoa tarjoamalla heille maailmasta kuvaa, joka pönkittää ennakkoluuloja. Se johtaa niiden vahvistumiseen entisestään, (kansallis-) identiteettiin, joka on kiveenkirjoitettu ja jäykkä, vaikka todellisuus on jo muuttunut sen ympäriltä.

Kysymys kansallisesta identiteetistä on aina avoin kysymys, ei lukkoon lyöty vastaus. Jos vastaus lukittuu, mahdollisuus variaatioon ja muutokseen katoaa.

En myöskään tarkoita silmien avaamisella ulkomaailman suuntaan sitä, että oma kulttuurihistoriamme pitäisi heittää pesuveden mukana menemään. Päinvastoin. Jos yritämme vain matkia sitä, mitä muualla on tehty, päädymme tekemään provinsiaalista versiota jostain näennäisen kulttuurineutraalista. Jotta ymmärtäisi sitä, mitä muualta tulee, pitää ensin ymmärtää omaa historiaansa. Parhaimmillaan identiteetti, on se sitten kansallinen tai yksityinen, on jatkuvassa dialogissa sekä omien juurtensa että muun ympäristön kanssa.
Jähmettyneen ja lukittuneen kansallisidentiteetin vastapooli, neutraali epäkansallisuus (ylikansallisuus?) on aivan yhtä vaarallista ja tyhmistävää kuin vastakohtansakin. Esimerkiksi voisin ottaa vaikkapa amerikkalaisen viihdeteollisuuden laskelmoidut fantasiaseikkailut, jotka sijoittuvat näennäisesti ei minnekään, mutta jotka kantavat piilotettuina melkoisia arvomaailmoita. Teatterin puolelta samaa harrastetaan vaikkapa formaattimusikaaleissa.

Pahin mahdollinen skenaario on kulttuurin näivettyminen pelkäksi viihdeteollisuuden alalajiksi, jonka pääasiallinen pyrkimys on tuottaa rahaa – tai näissä olosuhteissa: pysyä pystyssä ja säilyttää työpaikat. Tällöin sisällöt muuttuvat yhdentekeviksi. Tekijöillä on koko ajan pelko takalistossa ja yritys miellyttää kuvitteellisten katsojajoukkojen kuvitteellisen konservatiivista makua. Syntyy noidankehä. Tekijät ovat valinnoissaan katsojia konservatiivisempia. Katsojat taas tottuvat näkemään tietynlaista teatteria, turvallisempaa kuvaa maailmasta kuin mitä ovat tottuneet todellisuuden, kirjallisuuden tai muiden medioiden (elokuva, tv, lehdet, netti) kautta vastaanottamaan. He odottavat esitysten ylläpitävän (alun perinkin fiktiivistä) jatkumoa, joka muualta todellisuudesta on jo kadonnut, ja järkyttyvät hämmentävän pienistä asioista. Kuvaava esimerkki on se, kuinka moni katsoja edelleen provosoituu, jos teatteriesityksessä kiroillaan. Samat ihmiset kuuntelevat bussipysäkeillä ja tv:n ääressä vittua solkenaan, ilmeenkään värähtämättä.

Mietin näitä, sillä astun pian itse pieneksi osaksi suomalaisen sivistysvaltioihanteen jatkumoa, Joensuun kaupunginteatterin ohjaajaksi. Freelancerina on helppo olla jatkuvassa vastarinnassa, kyseenalaistamassa, taistella tuulimyllyjä vastaan. Kiinnitettynä ohjaajana koen olevani joltain osin vastuussa myös teatterin tulevaisuudesta (sekä Joensuun mittakaavassa että suuremmassakin), kaupungin kulttuurielämän vaalimisesta ja jonkinlaisen sivistyksen lipun kantamisesta näinä vastakkain asettelun aikoina.

Omissa silmissäni on kiistatonta, että yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Onko enää edes mahdollista tehdä taidetta niin suurille joukoille että suurten näyttämöiden katsomot täyttyisivät iltana toisensa jälkeen? Joutuuko silloin tekemään pienimmän yhteisen nimittäjän teatteria – teoksia, jotka manifestoivat (piilo-) fasistista maailmankuvaa, enemmistön diktatuuria? Jos katsomoiden täyttäminen on mahdollista vielä viiden, kymmenen vuoden ajan, mitä tapahtuu sen jälkeen? Katoaako suomalainen kaupunginteatteriverkosto samalla tavalla suurten ikäluokkien  mukana kuin muutkin kunnalliset palvelut? Onko sen määrä myös kadota? Onko verkolla enää raison d’êtreä sen jälkeen, kun Holmbergin ja Långbackan Turun kauden muistava väki lakkaa käymästä teattereissa?

Meidän pienen, näennäisen homogeenisen kansamme vahva kulttuuri-identiteetti on ollut tärkeä asia ainakin 60 vuoden ajan. Sen perustalle rakennettiin koko 1900-luvun Suomen nousu maailman köyhimpien valtioiden joukosta rikkaimpiin ja tasa-arvoisimpiin. Ilman vahvaa kansallista yhtenäisyyden kokemusta ei olisi ollut talvisodan ihmettä eikä jälleenrakennuksen vuosia,  ei neuvolajärjestelmää, kansaneläkelaitosta eikä peruskoulua, ei Nokiaa eikä tätä hyvinvointia, johon olemme tottuneet. Nyt koko yhtenäisyys on lopullisessa hajoamispisteessä. Se ei todellakaan liity vain maahan- tai maastamuuttoon, vaan eritoten yhteiskunnan eriarvoistumiseen, työn ja tuotannon rakenteiden muutokseen,  (ihmisten, tavaran, rahavirtojen, ajatusten) liikkuvuuden lisääntymiseen, väestön vanhenemisen kansantalouteen aiheuttamiin vaikutuksiin. Mikä teatterin tehtävä on tässä maailmanajassa?

Pitäisikö teatterin löytää uusi kansallinen tehtävä? Yrittää luoda uusi, nykytodellisuutta vastaava kuva kansastamme? Kannustaa, potkia eteenpäin? Pitäisikö koko ajatus kansallisesta tehtävästä räjäyttää? Tarjota uusia, kansainvälisiä tuulia? Vai pitäisikö teatterin tarjota lohtua ja turruketta kylmän maailman satuttamille kansalaisille?

Jokainen näistä vaihtoehdoista tuntuu mahdolliselta.

Sen sijaan laitan itselleni muistiin seuraavat asiat:
Kaihoava nostalgisuus on vaarallista. Samoin ovat yltiönegatiiviset tulevaisuudenkuvat ja uhrin aseman ottaminen. Sen, että taideteoksen pääsisältö koostuu pelkästä ruikuttamisesta, tulisi olla rikoslain alainen teko.
(Tämä ei siis  tarkoita tunteiden ilmaisua tai – tutkimista taideteoksen kontekstissa.) Kansallisidentiteetin tutkiminen tuntuu edelleen mielekkäältä aiheelta. Sen sisällä tuntuu kuitenkin oleelliselta kysyä aina uudestaan: Keitä me (joensuulaiset/helsinkiläiset/suomalaiset/ugrilaiset/eurooppalaiset/maailmankansalaiset) olemme? Mistä (alun perin) tulemme? Minne olemme matkalla (jos minnekään)?; ja näiden lisäksi: Onko ketään, joita voisi nimittää meiksi? Ketkä kaikki Sinä olet? Ja: Olenko minä se, mikä luulen olevani - jos ylipäätään olen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti