tiistai 25. helmikuuta 2014

SATU POLIITIKOSTA JA TAITEILIJASTA


Kun vastuupäivitykseni yhä viipyy, päätin kirjoittaa kevyenä välipalana oheisen dialogin.

Kyseessä on satu kunnanpoliitikosta ja teatteritaiteilijasta. Selvyyden vuoksi on heti alkuun sanottava, etteivät sadun kumpainenkaan päähenkilö pohjaa todellisiin henkilöihin, sen koommin kuin sadun tapahtumapaikkakaan ole oikea paikka.

Tämä sattui siihen aikaan kun lama pyyhkäisi maankolkan yli, ja teatterilta oli jälleen leikattu tuntuva summa. Karsimaan jouduttiin kaikesta: lavasteista leikattiin siivu reunasta, puvuista jäi päälle vain kaistale, joka peitti arimmat paikat (pohjoisimmissa kolkissa ei edes sitä, vaan yleisöltäkin pukimet riisuttiin, mutta se on toinen juttu se). Tämäkään ei kuitenkaan riittänyt, vaan yhteistyössä neuvoteltiin siitä, kuka jäädä sai, kuka mukaansa sai vain kengänkuvan maailman turuille. Oli jopa ääniä, jotka vaativat koko teatteritoiminnan lakkauttamista, olihan se ylellisyyttä näin köyhälle maalle, jonka kansa vasta oli lukemaan oppinut, mitäpä se siis etelän hienouksista. Tämä huolestutti kovin teatteritaiteilijaa, joka pelkäsi sekä elantonsa että elämäntehtävänsä puolesta. Noh, kävipä niin että tapasivat kunnanpoliitikko ja teatteritaiteilija tässä päivänä muutamana istujaisissa, joissa kunta tekijöitään kestitsi.  Kesteihin kun on varaa ajoista tiukimpinakin, se on selvää. Pienessä hiprakassa uskaltautui taiteilija poliitikon viereen, tunnusteli hetken, ihmetteli olentoa, jolla niin suuri valta oli, että se toisen tulevaisuudesta sai päättää. Tavan olennolta se näytti. Kovin suuri pää kapeiden harteiden yllä, otsalla maailman murheet. Tuskin sillä syvempää tietoa maan kohtalosta oli kuin hänelläkään, päätteli taiteilija, otti vielä muutaman, ja uskaltautui sanallisen arkkunsa avaamaan.

TAITEILIJA:                Hyvä veli. Kovia ovat leikkaukset. Kovempia ajat. Kuitenkin on näin: jos peittoa yhdestä päästä leikataan, joudutaan pian toiseen päähän sama kaistale ompelemaan. Saumakohtaan kangasta hukkaantuu, tuhlaantuu lankaa ja neulaa, ompelijan aikaakin, peitto lyhenee, eikä paikatusta koskaan tule ehjän veroista. Välissä palelee nukkuja, kenties sairastuu. Samoin on laita yhteiskunnassa. Jos tänään leikkaat kulttuurista, saat huomenna lisätä työttömyysrahastoon, ylihuomenna mielenterveystukeen, viikon päästä kenties poliisin kassaan, ja kuukauden päästä on maasta hävinnyt tuo luova työ, jota maan poliitikot niin vuolaasti tänne halavat. Leikkaa siis viisaasti. Mieti tulevaa. Mieti, mikä ihmisille ilon tuo sydämeen, voimaa antaa yli ajoista vaikeimmankin.

Kunnallispoliitikko kääntyi hitaasti. Tuoppi vapisi kädessä, silmissä tuli, jota ei käynyt sammuttaminen.  Taiteilija tunsi hien nousevan otsalle. Hän oli selvästi sanonut paljon, liikaakin ehkä. Leuka painui poliitikon kaulalle, kun tämä avasi suun puhuakseen.

POLIITIKKO:              Arvon taiteilija. Tässä kunnassa saa puolikas opettaja valvoa kahta luokkaa, vanhukset käännetään kerran jouluna ja seuraavan juhannuksena, kuntalaiset alkavat hampaiden tarkastukseen jonotuksen nuorina ja terveinä, saavat ajan ukkoiässä kun purukalut on jo kiskottu suusta. Heiltäkö minun pitäisi rahat ottaa – heiltäkö? – ja antaa teille, jotka tuhlaatte mammonan leipään, joka ei syötäväksi kelpaa, seiniin, jotka pysyvät pystyssä vain painojen varassa, ja työläisiin, jotka vain näyttelevät toisille työtä tekevänsä. Kaiken lisäksi te ette edes täytä tehtäväänne! Ette tee esityksiä, joita katsoessaan asukkaamme saisivat hengähdyksen tästä kurjasta, kurjasta ajasta. Ette laula, ette soita musiikkia, ette hauskuuta, ette tarjoa silmänruokaa, ette oman kylän poikia ettekä muitakaan tuttuja kasvoja, joita haluaisimme nähdä siitä näkemisen ilosta, mitä tutun näkeminen tuottaa. Te teette synkkiä, pitkäveteisiä näytelmiä, joita väitätte syvällisiksi. Teette omituisia, konstailevia esityksiä, joiden juonta emme ymmärrä, jotta voisitte osoittaa meitä hienompia olevanne. Ylimielisesti te nimeätte jonkun esityksen musikaaliksi tai komediaksi, vain jotta me tulisimme sitä katsomaan, ja tarjoatte sitten jotain vailla tarttuvia musiikkikappaleita, vailla huumoria, ihan vain ylimielisyyttänne, koska ette makuamme arvosta. Meidän kuntamme asukkaat eivät näytelmiänne ymmärrä, eivätkä siksi luonanne käy (ottamatta toki lukuun niitä, jotka muutenkin joka puolella hommailevat, eivätkä siksi tätä palvelua tarvitsisi, voisivathan ajallaan hyödyllisempääkin tehdä). Kerropa, miksi meidän pitäisi antaa teille rahanne, kun lasten pyyhekumitkin leikataan tässä kunnassa kahteen puoleen?

Nyt jos teatteritaiteilijaa läheltä katsoi, saattoi nähdä vaalean savun hänen korvansa pielestä nousevan. Jossakin kärysi. Taiteilija oli kuitenkin monessa liemessä keitetty. Hän oli korrekti henkilö, oppinut hermoja hillitsemään, ja tiesi, että nyt, jos koskaan, kannatti syvimmät tunteet piilottaa. Hän kaivoi taskusta pienen vihon, johon kirjoitti muistiin yhden sanan: ”musiikkia”, ja kiersi sitten käden poliitikon hartian ympäri, vaikka näki sen miestä inhoittavan.

TAITEILIJA: Hyvä veli. Me taiteilijat olemme ahkeraa väkeä. Me olemme aikaansaavia, me olemme kilttejä. Me haluamme paljon hyvää kaikille jakaa. Me olemme käyneet pitkän tien kouluja. Me teemme vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parissa. Me elämme pienellä rahalla, joskus tyystin ilmankin, teemme työtä iltaisin ja viikonloppuisin, vain jotta voisimme teille parastamme tarjota. Ulkomailla käymme vain lisää koulutusta hankkimassa, jotta teille voisimme hienointa tarjota. Olen pahoillani, jos ette ole esityksistämme nauttinut. Olemme yrittäneet tehdä parhaan, minkä osaamme. Synkiksi kutsumienne näytelmien muodossa tahdomme pohtia suuria ajankohtaisia kysymyksiä. Vieraaksi kutsumme koko kunnan ja sen asukkaat, tarjoamme illan, jotta kaikilla olisi sama tieto ja tunne, että voisimme yhdessä pohtia tätä ihmiseloa. Esitykset, joiden kautta kuvittelette teitä höplästä vedettävän, ovat  sellaisia, joiden toivomme teitä miellyttävän, mutta joihin lisäsimme hitusen uusia mausteita. Kehitys kehittyy, edistys edistyy, ajanpyörä liikkuu eteenpäin, ja niinpä mekin haluamme vanhoja tuotteitamme uudistaa. Esitykset, joita pidätte konstailevina, ovat tuliaisia maailman metropoleista, uusista uusinta, ajankohtaisista ajankohtaisinta, joiden avulla toivoisimme myös tämän pienen ja syrjäisen kunnan makua kehittää, ja ennen kaikkea: myös teatterille uusia katsojia löytää. Meidän tulevaisuutemme taidemuotonahan riippuu siitä, kuinka hyvin pystymme miellyttämään nuoria, niitä jotka huomenna teatterissa käyvät, jos käyvät.

Kunnanpoliitikko nosti taiteilijan käden harteiltaan, tarttui tuoppiin, ja joi aimo kulauksen. Taiteilija yritti silmätä puheensa tekemää vaikutusta. Häntä hermostutti. Oliko puhunut liikaa, kenties liian vähän. Poliitikon katse oli samea, käsi haparoi. Hänen olemuksestaan ei lukea osannut, mitä mielessä liikkui. Taiteilija päätti, että nyt oli tarpeen pistää kovat piippuun.

TAITEILIJA: Ja jos rahasta puhumme, onhan teatteri kustannustehokas palvelu. Euro, jonka kunta teatteriin laittaa, tulee takaisin miltei kahtena, kun kansa esityksiä katsoessaan myös syö ja seurustelee, paikkakunnalla yöpyykin...

Poliitikko mulkaisi karvaasti.

POLIITIKKO: Varmaankin jos tekisitte kansalle sopivia esityksiä.

Taiteilija ohitti kommentin ja kiihdytti tahtia.

TAITEILIJA:  Lisäksi on työllistävä vaikutus. Teatteri tarjoaa työpaikan monelle muullekin kuin taiteilijalle, puusepästä ompelijaan, tilintarkastajasta tiedottajaan.  Valtio antaa saman kuin kuntakin, niin kykenee kunta asukkailleen työtä tarjoamaan, ja palkkarahasta palaa suuri siivu kunnan kirstuun…

Poliitikko keskeytti taiteilijan yllättäen.

POLIITIKKO:  Eniten teissä taiteilijoissa minua sieppaa ylimielisyytenne. Te kuvittelette olevanne jotain hienompaa, helsinkiläistä. Vai lisäkoulutusta ulkomailta! Kaikki tietävät, että kapakoissa te istutte, aivan kuin mekin tavan pulliaiset. Olemme sietäneet teitä vain siksi, että puuhastelunne on niin kovin vähäpätöistä. Suuria summia ette meiltä saa, ja kun kerran teille on rakennettu tilatkin, joita eivät muuhun käyttöön käy, niin miksipä emme antaisi teille ropoja, jotka muuten kirstun pohjalla pyörisivät. Mutta nyt ovat rovot tiukilla. Kaikesta on leikattava. Miksi te siis kuvittelette olevanne jotain hienompaa, muiden yläpuolella?

Tästä taiteilija perin hiiltyi.

TAITEILIJA:  Emme me kuvittele olevamme yläpuolella –  olemme palveluksessa! Me viemme esityksiä oppilaitoksiin ja työväentaloille, vanhainkoteihin ja vankiloihin, kapakoihin, sairaaloihin, kouluihin ja  surua kokeneiden omaisille! Me toimimme tutkivina journalisteina, psykologeina ja koulukuraattoreina, kun näistä joka suunnalla on karsittu,, me tarjoamme kirkon, kansansaunan ja torin, jolle kokoontua puhumaan yhteiskunnasta, filosofiasta, ajankohtaisista aiheista. Me puhumme taiteesta, me puhumme sivistyksestä, puhumme luonnosta, puhumme ihmisen historiasta, nykyhetkestä ja tulevasta. Te tuijotatte vain lukuihin, muulla että näe mitään arvoa.

Poliitikko oli älykäs mies. Hän ymmärsi, ettei tähän väittelyyn kannattanut lähteä mukaan. Hän laski tuopin pöydälle, lipaisi huulta ja katsoi taiteilijan silmiin sillä määrätietoisella, mutta myötätuntoisella tavalla, jonka poliitikot niin osaavat.

POLIITIKKO: Jos taloustilanne olisi parempi, tilanne olisi toinen. Mutta tämä on selviytymistaistelu. Meidän on leikattava kaikesta, muuten rahat eivät riitä.

Tämä osui taiteilijassa herkkään pisteeseen. Hänen ryhtinsä oikeni, lasi kädessä nousi vaaksan tai kaksi. Silmämunat pullistuivat, suusta pursui sylkeä, kun hän aloitti puheen pitämisen.

TAITEILIJA: Hyvä veli poliitikko. Te sanotte, että on leikattava. Te sanotte, että rahat eivät riitä. Mutta mitä muuta raha on kuin potentiaalinsa? Mitä muuta raha on kuin laina, jonka otamme tulevaisuudelta, jotta voisimme sen mieleiseksemme luoda? Velka on rahan alunperäinen olomuoto, syntyperä historiassa ja nykyhetkessä. Miten käytämme velan, se ratkaisee, millaiseksi tulevaisuutemme muotoutuu. Katoaako raha ulottuviltamme, vai saammeko sitä lisää. Jos vain säästämme säästämisen perään, kavennamme tulevan niin, ettemme muuta voikaan tehdä kuin säästää. Palvommeko siis mammonaa mammonan vuoksi, vai suitsimmeko rengiksi, jotta se elonpiiriämme parhaiten palvelisi.  Jos vain palvomme, ei mikään meille koskaan riitä.  

Poliitikko keskeytti taiteilijan saarnan.

POLIITIKKO: Te ette selvästikään ole tutustunut lukuihin, hyvä näyttämötaiteilija. Tilanne on paha. Voisitte sulkea suunne, kun ette todellisuudesta mitään tiedä.

Taiteilija vaikeni. Hän keskittyi juomaansa, ja kun pohja häämötti, taiteilija ja poliitikko erosivat toisistaan tervehdyksiä vaihtamatta, kuin eivät koskaan olisi tavanneetkaan. Heidän väliinsä oli auennut railo, joka häämöttää idealistin ja realistin välillä, ja se oli niin syvä, ettei sitä ihmisen käynyt ylittäminen, vain politiikan, jos senkään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti