SATU POLIITIKOSTA JA TAITEILIJASTA

Kun vastuupäivitykseni yhä viipyy, päätin kirjoittaa kevyenä välipalana oheisen dialogin.

Kyseessä on satu kunnanpoliitikosta ja teatteritaiteilijasta. Selvyyden vuoksi on heti alkuun sanottava, etteivät sadun kumpainenkaan päähenkilö pohjaa todellisiin henkilöihin, sen koommin kuin sadun tapahtumapaikkakaan ole oikea paikka.

Tämä sattui siihen aikaan kun lama pyyhkäisi maankolkan yli, ja teatterilta oli jälleen leikattu tuntuva summa. Karsimaan jouduttiin kaikesta: lavasteista leikattiin siivu reunasta, puvuista jäi päälle vain kaistale, joka peitti arimmat paikat (pohjoisimmissa kolkissa ei edes sitä, vaan yleisöltäkin pukimet riisuttiin, mutta se on toinen juttu se). Tämäkään ei kuitenkaan riittänyt, vaan yhteistyössä neuvoteltiin siitä, kuka jäädä sai, kuka mukaansa sai vain kengänkuvan maailman turuille. Oli jopa ääniä, jotka vaativat koko teatteritoiminnan lakkauttamista, olihan se ylellisyyttä näin köyhälle maalle, jonka kansa vasta oli lukemaan oppinut, mitäpä se siis etelän hienouksista. Tämä huolestutti kovin teatteritaiteilijaa, joka pelkäsi sekä elantonsa että elämäntehtävänsä puolesta. Noh, kävipä niin että tapasivat kunnanpoliitikko ja teatteritaiteilija tässä päivänä muutamana istujaisissa, joissa kunta tekijöitään kestitsi.  Kesteihin kun on varaa ajoista tiukimpinakin, se on selvää. Pienessä hiprakassa uskaltautui taiteilija poliitikon viereen, tunnusteli hetken, ihmetteli olentoa, jolla niin suuri valta oli, että se toisen tulevaisuudesta sai päättää. Tavan olennolta se näytti. Kovin suuri pää kapeiden harteiden yllä, otsalla maailman murheet. Tuskin sillä syvempää tietoa maan kohtalosta oli kuin hänelläkään, päätteli taiteilija, otti vielä muutaman, ja uskaltautui sanallisen arkkunsa avaamaan.

TAITEILIJA:                Hyvä veli. Kovia ovat leikkaukset. Kovempia ajat. Kuitenkin on näin: jos peittoa yhdestä päästä leikataan, joudutaan pian toiseen päähän sama kaistale ompelemaan. Saumakohtaan kangasta hukkaantuu, tuhlaantuu lankaa ja neulaa, ompelijan aikaakin, peitto lyhenee, eikä paikatusta koskaan tule ehjän veroista. Välissä palelee nukkuja, kenties sairastuu. Samoin on laita yhteiskunnassa. Jos tänään leikkaat kulttuurista, saat huomenna lisätä työttömyysrahastoon, ylihuomenna mielenterveystukeen, viikon päästä kenties poliisin kassaan, ja kuukauden päästä on maasta hävinnyt tuo luova työ, jota maan poliitikot niin vuolaasti tänne halavat. Leikkaa siis viisaasti. Mieti tulevaa. Mieti, mikä ihmisille ilon tuo sydämeen, voimaa antaa yli ajoista vaikeimmankin.

Kunnallispoliitikko kääntyi hitaasti. Tuoppi vapisi kädessä, silmissä tuli, jota ei käynyt sammuttaminen.  Taiteilija tunsi hien nousevan otsalle. Hän oli selvästi sanonut paljon, liikaakin ehkä. Leuka painui poliitikon kaulalle, kun tämä avasi suun puhuakseen.

POLIITIKKO:              Arvon taiteilija. Tässä kunnassa saa puolikas opettaja valvoa kahta luokkaa, vanhukset käännetään kerran jouluna ja seuraavan juhannuksena, kuntalaiset alkavat hampaiden tarkastukseen jonotuksen nuorina ja terveinä, saavat ajan ukkoiässä kun purukalut on jo kiskottu suusta. Heiltäkö minun pitäisi rahat ottaa – heiltäkö? – ja antaa teille, jotka tuhlaatte mammonan leipään, joka ei syötäväksi kelpaa, seiniin, jotka pysyvät pystyssä vain painojen varassa, ja työläisiin, jotka vain näyttelevät toisille työtä tekevänsä. Kaiken lisäksi te ette edes täytä tehtäväänne! Ette tee esityksiä, joita katsoessaan asukkaamme saisivat hengähdyksen tästä kurjasta, kurjasta ajasta. Ette laula, ette soita musiikkia, ette hauskuuta, ette tarjoa silmänruokaa, ette oman kylän poikia ettekä muitakaan tuttuja kasvoja, joita haluaisimme nähdä siitä näkemisen ilosta, mitä tutun näkeminen tuottaa. Te teette synkkiä, pitkäveteisiä näytelmiä, joita väitätte syvällisiksi. Teette omituisia, konstailevia esityksiä, joiden juonta emme ymmärrä, jotta voisitte osoittaa meitä hienompia olevanne. Ylimielisesti te nimeätte jonkun esityksen musikaaliksi tai komediaksi, vain jotta me tulisimme sitä katsomaan, ja tarjoatte sitten jotain vailla tarttuvia musiikkikappaleita, vailla huumoria, ihan vain ylimielisyyttänne, koska ette makuamme arvosta. Meidän kuntamme asukkaat eivät näytelmiänne ymmärrä, eivätkä siksi luonanne käy (ottamatta toki lukuun niitä, jotka muutenkin joka puolella hommailevat, eivätkä siksi tätä palvelua tarvitsisi, voisivathan ajallaan hyödyllisempääkin tehdä). Kerropa, miksi meidän pitäisi antaa teille rahanne, kun lasten pyyhekumitkin leikataan tässä kunnassa kahteen puoleen?

Nyt jos teatteritaiteilijaa läheltä katsoi, saattoi nähdä vaalean savun hänen korvansa pielestä nousevan. Jossakin kärysi. Taiteilija oli kuitenkin monessa liemessä keitetty. Hän oli korrekti henkilö, oppinut hermoja hillitsemään, ja tiesi, että nyt, jos koskaan, kannatti syvimmät tunteet piilottaa. Hän kaivoi taskusta pienen vihon, johon kirjoitti muistiin yhden sanan: ”musiikkia”, ja kiersi sitten käden poliitikon hartian ympäri, vaikka näki sen miestä inhoittavan.

TAITEILIJA: Hyvä veli. Me taiteilijat olemme ahkeraa väkeä. Me olemme aikaansaavia, me olemme kilttejä. Me haluamme paljon hyvää kaikille jakaa. Me olemme käyneet pitkän tien kouluja. Me teemme vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parissa. Me elämme pienellä rahalla, joskus tyystin ilmankin, teemme työtä iltaisin ja viikonloppuisin, vain jotta voisimme teille parastamme tarjota. Ulkomailla käymme vain lisää koulutusta hankkimassa, jotta teille voisimme hienointa tarjota. Olen pahoillani, jos ette ole esityksistämme nauttinut. Olemme yrittäneet tehdä parhaan, minkä osaamme. Synkiksi kutsumienne näytelmien muodossa tahdomme pohtia suuria ajankohtaisia kysymyksiä. Vieraaksi kutsumme koko kunnan ja sen asukkaat, tarjoamme illan, jotta kaikilla olisi sama tieto ja tunne, että voisimme yhdessä pohtia tätä ihmiseloa. Esitykset, joiden kautta kuvittelette teitä höplästä vedettävän, ovat  sellaisia, joiden toivomme teitä miellyttävän, mutta joihin lisäsimme hitusen uusia mausteita. Kehitys kehittyy, edistys edistyy, ajanpyörä liikkuu eteenpäin, ja niinpä mekin haluamme vanhoja tuotteitamme uudistaa. Esitykset, joita pidätte konstailevina, ovat tuliaisia maailman metropoleista, uusista uusinta, ajankohtaisista ajankohtaisinta, joiden avulla toivoisimme myös tämän pienen ja syrjäisen kunnan makua kehittää, ja ennen kaikkea: myös teatterille uusia katsojia löytää. Meidän tulevaisuutemme taidemuotonahan riippuu siitä, kuinka hyvin pystymme miellyttämään nuoria, niitä jotka huomenna teatterissa käyvät, jos käyvät.

Kunnanpoliitikko nosti taiteilijan käden harteiltaan, tarttui tuoppiin, ja joi aimo kulauksen. Taiteilija yritti silmätä puheensa tekemää vaikutusta. Häntä hermostutti. Oliko puhunut liikaa, kenties liian vähän. Poliitikon katse oli samea, käsi haparoi. Hänen olemuksestaan ei lukea osannut, mitä mielessä liikkui. Taiteilija päätti, että nyt oli tarpeen pistää kovat piippuun.

TAITEILIJA: Ja jos rahasta puhumme, onhan teatteri kustannustehokas palvelu. Euro, jonka kunta teatteriin laittaa, tulee takaisin miltei kahtena, kun kansa esityksiä katsoessaan myös syö ja seurustelee, paikkakunnalla yöpyykin...

Poliitikko mulkaisi karvaasti.

POLIITIKKO: Varmaankin jos tekisitte kansalle sopivia esityksiä.

Taiteilija ohitti kommentin ja kiihdytti tahtia.

TAITEILIJA:  Lisäksi on työllistävä vaikutus. Teatteri tarjoaa työpaikan monelle muullekin kuin taiteilijalle, puusepästä ompelijaan, tilintarkastajasta tiedottajaan.  Valtio antaa saman kuin kuntakin, niin kykenee kunta asukkailleen työtä tarjoamaan, ja palkkarahasta palaa suuri siivu kunnan kirstuun…

Poliitikko keskeytti taiteilijan yllättäen.

POLIITIKKO:  Eniten teissä taiteilijoissa minua sieppaa ylimielisyytenne. Te kuvittelette olevanne jotain hienompaa, helsinkiläistä. Vai lisäkoulutusta ulkomailta! Kaikki tietävät, että kapakoissa te istutte, aivan kuin mekin tavan pulliaiset. Olemme sietäneet teitä vain siksi, että puuhastelunne on niin kovin vähäpätöistä. Suuria summia ette meiltä saa, ja kun kerran teille on rakennettu tilatkin, joita eivät muuhun käyttöön käy, niin miksipä emme antaisi teille ropoja, jotka muuten kirstun pohjalla pyörisivät. Mutta nyt ovat rovot tiukilla. Kaikesta on leikattava. Miksi te siis kuvittelette olevanne jotain hienompaa, muiden yläpuolella?

Tästä taiteilija perin hiiltyi.

TAITEILIJA:  Emme me kuvittele olevamme yläpuolella –  olemme palveluksessa! Me viemme esityksiä oppilaitoksiin ja työväentaloille, vanhainkoteihin ja vankiloihin, kapakoihin, sairaaloihin, kouluihin ja  surua kokeneiden omaisille! Me toimimme tutkivina journalisteina, psykologeina ja koulukuraattoreina, kun näistä joka suunnalla on karsittu,, me tarjoamme kirkon, kansansaunan ja torin, jolle kokoontua puhumaan yhteiskunnasta, filosofiasta, ajankohtaisista aiheista. Me puhumme taiteesta, me puhumme sivistyksestä, puhumme luonnosta, puhumme ihmisen historiasta, nykyhetkestä ja tulevasta. Te tuijotatte vain lukuihin, muulla että näe mitään arvoa.

Poliitikko oli älykäs mies. Hän ymmärsi, ettei tähän väittelyyn kannattanut lähteä mukaan. Hän laski tuopin pöydälle, lipaisi huulta ja katsoi taiteilijan silmiin sillä määrätietoisella, mutta myötätuntoisella tavalla, jonka poliitikot niin osaavat.

POLIITIKKO: Jos taloustilanne olisi parempi, tilanne olisi toinen. Mutta tämä on selviytymistaistelu. Meidän on leikattava kaikesta, muuten rahat eivät riitä.

Tämä osui taiteilijassa herkkään pisteeseen. Hänen ryhtinsä oikeni, lasi kädessä nousi vaaksan tai kaksi. Silmämunat pullistuivat, suusta pursui sylkeä, kun hän aloitti puheen pitämisen.

TAITEILIJA: Hyvä veli poliitikko. Te sanotte, että on leikattava. Te sanotte, että rahat eivät riitä. Mutta mitä muuta raha on kuin potentiaalinsa? Mitä muuta raha on kuin laina, jonka otamme tulevaisuudelta, jotta voisimme sen mieleiseksemme luoda? Velka on rahan alunperäinen olomuoto, syntyperä historiassa ja nykyhetkessä. Miten käytämme velan, se ratkaisee, millaiseksi tulevaisuutemme muotoutuu. Katoaako raha ulottuviltamme, vai saammeko sitä lisää. Jos vain säästämme säästämisen perään, kavennamme tulevan niin, ettemme muuta voikaan tehdä kuin säästää. Palvommeko siis mammonaa mammonan vuoksi, vai suitsimmeko rengiksi, jotta se elonpiiriämme parhaiten palvelisi.  Jos vain palvomme, ei mikään meille koskaan riitä.  

Poliitikko keskeytti taiteilijan saarnan.

POLIITIKKO: Te ette selvästikään ole tutustunut lukuihin, hyvä näyttämötaiteilija. Tilanne on paha. Voisitte sulkea suunne, kun ette todellisuudesta mitään tiedä.

Taiteilija vaikeni. Hän keskittyi juomaansa, ja kun pohja häämötti, taiteilija ja poliitikko erosivat toisistaan tervehdyksiä vaihtamatta, kuin eivät koskaan olisi tavanneetkaan. Heidän väliinsä oli auennut railo, joka häämöttää idealistin ja realistin välillä, ja se oli niin syvä, ettei sitä ihmisen käynyt ylittäminen, vain politiikan, jos senkään.

EROJEN YHTEISÖLLISYYS 1/3

Rakkaat ystävät! 

Kiitän suuresti siitä huomiosta ja kommenteista, joita blogini on saanut osakseen! Se on ilahduttanut ja hämmentänyt minua kovin. Olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka menee aina lukkoon saadessaan positiivista palautetta. Tulee sellainen olo, että ei ole oikeasti ansainnut sitä, joten seuraavalla kerralla pitääkin ponnistella edellistä kovemmin. Ja niin, sitten iskee perfektionistipeikko, joka tekee kirjoittamisesta melkein mahdotonta. 

Jos mietitte, miksi tähän blogiin ei ole tullut päivityksiä, niin tiedoksi: olen viimeiset kolme kuukautta kirjoittanut tätä blogitekstiä. Homma on kerta toisensa jälkeen tyssännyt mun hitauteen sekä täydellisyydentavoitteluun, joten nyt olen jakanut kolmeen osuuteen, joista vasta ensimmäinen on jossakin kunnossa.... Muut vielä odottavat mun tiedostoissa ranskalaisina viivoina. 

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain teatterista, mutta päädyin kaiken aikaa kirjoittamaan yhteisöllisyydestä, onhan se niin teatterin kuin yhteiskunnankin ytimessä oleva asia. Noh, nyt lopetetaan selittely ja mennään asiaan. Tämä siis vasta ensimmäinen osa, jatkoa seuraa (toivottavasti)...

EROJEN YHTEISÖLLISYYS

I

Yhteisöllisyys on hukassa, hokevat tahot toisensa perästä. Kansalaiset huutavat yhteiskuntaa tueksi, presidentti kehottaa leipomaan pullaa heikompiosaisille. Työelämästä on tullut jatkuva pudotuspeli, josta on tehostettu, ulkoistettu ja kulukarsittu pois koko inhimillinen elämä. Toisaalla ovat ihmiset, jotka eivät uraputkeltaan ehdi hankkia tai kasvattaa edes omia lapsiaan, saati kantaa huolta muista lähimmäisistä. Toisaalla ovat yksinäisyyteensä kuolevat ja sänkyyn  vanhukset. Kolmannella suunnalla ovat ihmiset, jotka putoavat alle parikymppisinä siiloihin, joista ei enää nousta aktiiviseksi osaksi yhteiskuntajärjestystä. Yhteisöllisyydestä on tullut taikasana, jonka pitäisi ratkaista nämä kaikki ongelmat.  Mutta mitä tämä mystinen sana tarkoittaa? Emmekö me ihmisinä ole väistämättä yhteisöllisiä olentoja?

Huomaan miettiväni samaa kysymystä päivästä toiseen, eri yhteyksissä. Yhteisöllisyyden kysymykset kietoutuvat omaan arkipäivääni tavalla jos toisellakin: Asun puutalokommuunissa muiden aikuisten ihmisten kanssa. Toimin teatteriohjaajana sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien konteksteissa. Taiteellisen työn lisäksi teen työtä myös yhteisöissä, joissa kokoontuu yhteiskunnan syrjällä sinnitteleviä ihmisiä. Olen mielenterveyskuntoutujan omainen. Taiteilijana olen päässyt tutustumaan toimeentulon suhteen yhteiskunnallisen byrokratian kiemuroihin. Joitain samansuuntaisia huomioita näissä yhteisöissä toimimisesta on noussut. Kysymys yhteisöllisyydestä on valtavan laaja, en usko sitä käsitteleväni tässä koko laajuudessan, saati ratkaisevani. Joitain ranskalaisia viivoja sen tiimoilta olen kuitenkin tähän kerännyt. Aloitan kuitenkin asiani arkisesta ja epämuodikkaasta suunnasta.

Kun olin kymmenisen vuotta sitten Brasiliassa käymässä, hämmennyin, kuinka itsestäänselvästi ihmiset ottivat toisensa huomioon jokapäiväisissä hetkissä. Kaupassa vanhukset ja lapsen kanssa jonottavat päästettiin edelle. Uusi tuttavuus kutsuttiin heti juhliin tai illanviettoon. Kaikki halusivat jutella tuntemattoman ihmisen kanssa, jopa vaikka yhteistä kieltä ei olisi ollut. Ja toisaalta: minua, aikuista ihmistä, ojennettiin, kun seisoin typeränä vanhuksen tiellä jonossa, ja myöhemmin kun nojasin jalkoja linja-autossa edempään penkkiin. Hämmennyin aluksi. Se, että joku tuli huomauttamaan käytöstavoista, kävi ylpeyden päälle. Sitten tajusin, että tämähän on normaalia ihmisten kanssa olemista: jos jokin häiritsee, siitä sanotaan. Jos lapsi terrorisoi kaupassa tai bussissa, häntä voi kieltää tekemästä sitä. Luokassa oppilaat kuuntelevat opetusta, ja opettajalla on valta poistaa häirikkö ja antaa sanktioita. Jos vanhuksen on vaikea liikkua, häntä autetaan. Kun kohdataan toisen ihmisen kanssa, häntä tervehditään ja hymyillään, oli kyse sitten kaupan kassasta tai linja-auton kuljettajasta.

Tämä arkipäivän yhteisöllisyys ei vaadi sen suurempaa eettistä pohdiskelua tai taloudellista satsausta. Vain hieman käytöstapoja ja huomaavaisuutta. Tunnustan, olen itse aivan liian usein ujo, juro ja itseeni käpertynyt ollakseni kohtelias. Se lienee meillä suomalaisilla verenperintönä. Ihailen sanavalmiita ja luontaisen sosiaalisia ihmisiä. Kohteliaisuuden kulttuuri synnyttää kohteliaisuutta, kunnioitus tuottaa kunnioitusta, ystävällisyys luottamusta, iloa ja onnellisuutta niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Näitä väheksytään liian usein – kuvitellaan onnellisuuden liittyvän johonkin abstraktiin, metafyysiseen sisäiseen kokemukseen, tai sitten materiaalisiin tosiasioihin. Todellisuudessa hyvää on helppo lisätä. Se ei ole mitään amerikkalaista self-help-hapatusta, se on vain tavallista käytöskulttuuria, jota monessa maassa opetetaan aivan pienille lapsillekin.

II

Pohjoismaisen yhteiskunnan kivijalka on ollut väestön homogeenisyydessä. Yhteinen uskonto, arvopohja, kieli ja geneettinen yhtenäisyys ovat luoneet pohjan yhtenäiselle kokemukselle kansasta. Suomalaisen kansakunnan tosin sanotaan toden teolla syntyneen vasta talvisodan myötä. Tanskalais-norjalaisen Aksel Sandemosen kuvaama Janten laki on kuitenkin täälläkin muodostanut pohjan yhteisölliselle järjestäytymiselle:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Nöyryys, sopeutuminen, ryhmään mukautuminen ja jaettu alemmuudentunto ovat rakentaneet yhteisön tapakulttuurin ja arvomaailman. Yhteisö on aina ensisijainen suhteessa yksilöön. Yksilön tehtävä on sopeutua parhaansa mukaan yhteisön tahtoon. Ne, jotka tavalla tai toisella pullikoivat vastaan, eristetään joukosta tai nokitaan hengiltä. Kaikki poikkeavaisuus, myös positiivinen, on ollut uhka yhteisölle, joten lain määräämä yhteisöllisyys on tuhonnut paljon erityisyyttä: lahjakkuutta, osaamista, intoa ja luovuutta – puhumattakaan surullisista yksilökohtaloista. Janten laki vaikuttaa kulttuurissamme edelleen. Sen tietää jokainen, joka on asunut pikkukaupungissa, tai tullut eristetyksi mistä tahansa yhteisöstä ilman omaa syytään.

Vaikka Janten laki näyttäytyy negatiivisen kautta, siinä on myös hyvää. Janten lain mukaan järjestäytyvä yhteisö on äärimmäisen tasa-arvoinen. Lain takana on ajatus siitä, että kunkin ihmisen paikka ratkaistaan sokeasti, ikään kuin rawlsilaisen tietämättömyyden verhon suojissa, joten kenenkään ei pidä luulla olevansa parempi kuin yksikään toinen. Yleisesti käytössä ollut Janten laki on taannut sen, että yhteisön jäsenet ovat voineet luottaa toisiinsa. Järjestelmä on ollut suljettu, ja jokainen, joka on tullut sen sisään ulkomailta, on joutunut käymään läpi pitkän initiaatiovaiheen, jonka aikana yhteisön säännöt ovat käyneet selväksi.

Janten lain karaiseman kansan peruskivelle on rakennettu pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Kun kaikki ovat yhdenvertaisia, jakavat saman arvopohjan ja nostavat yhteisön yksilön yläpuolelle, on oletettavaa, että jokainen haluaa jakaa omastaan niille, joilla on vaikeaa, ja pulassa oleva ottaa vain sen, minkä välttämättä tarvitsee, kunnes pääsee taas nousemaan pärjäävien joukkoon. Tämä on luonut  yhteiskuntasopimuksen, jonka mukaan järjestelmä toimii. Nyt altruismin eetoksesta on siirrytty egoismin aikakauteen, ja sopimus rapistuu joka saralta. Vaikka olemme vauraampia kuin koskaan, kilpailun kiihtyminen on tehnyt rahan liikkeistä arvaamattomia. Pelkäämme menettävämme kaiken ja siksi elämänmuotomme on alisteinen talouden logiikalle. Työelämä on muuttunut arvaamattomaksi ja epäinhimillisen vaativaksi. Polittinen päätöksenteko juoksee rahamiesten mielipiteiden ja talouden asiantuntijoiden valistuneiden arvausten perässä. Kaiken lisäksi (simultaanisena, joskin erillisenä kehityskulkuna) perhe, tuo yhteiskunnan tukipilari ja yhteiskunnallisen toiminnan perusyksikkö, on muuttunut kiinteästä, elämää määrittävästä rajapylväästä olosuhteeksi muiden joukossa: sopimukseksi, joka koska tahansa voi raueta.

Ilmassa leijuu epävarmuus ja tulevan pelko. Hyväosaiset syyttävät ay-liikettä ja keskiluokkaa. Keskiluokka syyttää hyvin toimeentulevia ja vähäosaisia. Niukasti toimeentulevien viha purkautuu maahanmuuttajiin ja moniongelmaisiin.[1] Pahnanpohjimmaiset yrittävät sinnitellä miten kuten. Yhteisen hyvän ideologia, jonka varaan koko yhteiskunta on rakentunut, on menettänyt kannatuksensa, vaikka kyselyissä sekä kansalaiset että poliitikot kannattavat hyvinvointiyhteiskuntaa.  Eri ihmisryhmät pyrkivät maksimoimaan etunsa ja minimoimaan sen, minkä yhteiseen hyvään sijoittavat. Rikkaimmat etsivät tapoja kiertää verotusta, uskovat ansainneensa asemansa, ja argumentoivat julkisen sektorin kaventamisen puolesta eivätkä välttämättä ymmärrä, mitä kaikkea saavat ilmaiseksi yhteiskunnan puolelta. Köyhimmät luovuttavat, tai jäävät tahdostaan riippumatta yhteiskunnan reunoille. Kerran vähäosaisten piiriin pudottua sieltä on hyvin vaikea nousta – ja rakenteiden ja asenteiden tuulimyllyjä vastaan taisteleminen moninkertaistaa helposti ongelmat. Keskiluokka, yhteiskunnan suurin moraalinen ja taloudellinen kannattaja, kokee turhaumaa. Se on raatanut tien työelämään ja työelämässä, pinnistelee mukana kiihdyttäen koko ajan työtahtia, maksaa palkasta suuren prosentin veroja, joilla pelastetaan pankit ja pidetään köyhimmät hengissä, mutta vastapainoksi se saa epävarmoja työsuhteita, rapeutuvia julkisia palveluita, pakolla pidennettävän työiän, pienenevän työeläkkeen (ehkä joskus), ja jatkuvaa syyllistystä.

Paljon vaarallisempaa kuin vaikea taloustilanne on luottamuksen rappeutuminen. Jos ihmiset eivät luota toisiinsa eivätkä yhteiskunnan kykyyn selvittää ongelmiaan, seuraa joko vallankumous, tai sitten (suomalaisella mentaliteetilla todennäköisempää) se, että kansalaiset eivät enää halua sijoittaa rahoja tai työpanosta yhteiseen yritykseen nimeltä Suomen valtio. [2] Pahinta on, että jos kuvittelemme toisten menettäneen uskon, luovutamme herkemmin, vaikka itse vielä uskoisimme – ja vaikka tosiasiat olisivat mitä. Pörssissähän tämä sopuli-ilmiö tunnetaan hyvin. Jos siis ajattelemme, että riittävän suuri osa (riittävän vaikutusvaltaisista) ihmisistä on menettänyt uskonsa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuteen, menetämme itsekin uskomme, vaikka tietäisimme faktojen osoittavan toiseen suuntaan.

Tämä aika kaipaisi kipeästi Risto Rytiä, vaikutusvaltaista mielipidejohtajaa, joka rohkenisi asettaa yhteisen hyvän selkeästi oman hyvänsä edelle. Niinistön reilun 30 000 euron palkkaleikkaus oli kaunis ele, mutta hei oikeesti! Mihin 126 000 verottomana vuodessa tienaava, asuntoedun ja täyden ylläpidon saava, lapsensa täysi-ikäisiksi saattanut mies sitä rahaa tarvitsisi. Jännittävää kyllä, eräs aikamme suuri altruismin marttyyri, Sini Saarela, on saanut niskaansa uskomattoman määrän kansan syvien rivien halveksuntaa. Mikä hänessä provosoi? Onko se vain ympäristöihmisten aura, joka tavan kansalaisen nenään haiskahtaa omahyväiseltä ja raivostuttavan helsinkiläiseltä? Vai onko se, mikä ärsyttää, nimenomaan rohkean epäitsekäs teko, joka muistuttaa siitä itsekkyyden ja ahneuden kuplasta, jonka päälle päivittäinen elämämme rakentuu?

Itse pohdin, kuinka pitkään tämä voi jatkua. Kuinka kauan voimme kulkea yhä kiristyvän kilpailun ja kovenevien arvojen tietä? Kuinka kauan elämisen tahti voi kiihtyä, tuloerot kasvaa? Jossain vaiheessa suunnan on kai pakko muuttua, sillä näillä toimintaehdoilla koko maan väestö on sairaseläkkeellä vuoden 2020 kieppeillä.

---

[1] Maahanmuuttovastaisessa diskurssissahan nähdään maahanmuuttajat väestön homogeenisyyden ja yhteiskuntaluottamuksen tuhoajina. Maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, kiertävät veroja ja kuppaavat sosiaalietuuksia, jos tekevät työtä niin vievät työpaikat ja harjoittavat harmaata taloutta. Niinkin suuri ja abstrakti asia kuin globaali kilpailu on redusoitu merkeiksi, eli yksittäisiksi maahanmuuttajiksi, jotka todellisuudessa tekevät parhaansa sopeutuakseen meidän yhteiskuntaamme, ja siten lujittavat sitä. 

[2] Itseänikin hätkähdyttää että käytän tässä yhteydessä talouden termejä. Onko valtio todella yritys, johon kansalaiset sijoittavat rahojaan verojen muodossa? Monet klassisen liberalisminkin kannattajat ajattelevat, että valtion tehtävä on lainsäädännön kautta rajoittaa talouden pahimpia ylilyöntejä. Vallitseva talouspoliittinen jargon tarkastelee kuitenkin valtiota ikään kuin valtavana konserniyrityksenä, joka kilpailee muiden valtioiden kanssa pääomaomistajien sijoituksista. Valtion tehtävä olisi tehdä brändistään, osakkuusyhtiöistään, säädöksistään sekä henkilöresursseistaan mahdollisimman houkuttelevia. Kansalaisilla on valtion suhteen kolmoisrooli sijoittaja-omistajina, palkollisina ja asiakkaina.