EROJEN YHTEISÖLLISYYS 1/3

Rakkaat ystävät! 

Kiitän suuresti siitä huomiosta ja kommenteista, joita blogini on saanut osakseen! Se on ilahduttanut ja hämmentänyt minua kovin. Olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka menee aina lukkoon saadessaan positiivista palautetta. Tulee sellainen olo, että ei ole oikeasti ansainnut sitä, joten seuraavalla kerralla pitääkin ponnistella edellistä kovemmin. Ja niin, sitten iskee perfektionistipeikko, joka tekee kirjoittamisesta melkein mahdotonta. 

Jos mietitte, miksi tähän blogiin ei ole tullut päivityksiä, niin tiedoksi: olen viimeiset kolme kuukautta kirjoittanut tätä blogitekstiä. Homma on kerta toisensa jälkeen tyssännyt mun hitauteen sekä täydellisyydentavoitteluun, joten nyt olen jakanut kolmeen osuuteen, joista vasta ensimmäinen on jossakin kunnossa.... Muut vielä odottavat mun tiedostoissa ranskalaisina viivoina. 

Tarkoitukseni oli kirjoittaa jotain teatterista, mutta päädyin kaiken aikaa kirjoittamaan yhteisöllisyydestä, onhan se niin teatterin kuin yhteiskunnankin ytimessä oleva asia. Noh, nyt lopetetaan selittely ja mennään asiaan. Tämä siis vasta ensimmäinen osa, jatkoa seuraa (toivottavasti)...

EROJEN YHTEISÖLLISYYS

I

Yhteisöllisyys on hukassa, hokevat tahot toisensa perästä. Kansalaiset huutavat yhteiskuntaa tueksi, presidentti kehottaa leipomaan pullaa heikompiosaisille. Työelämästä on tullut jatkuva pudotuspeli, josta on tehostettu, ulkoistettu ja kulukarsittu pois koko inhimillinen elämä. Toisaalla ovat ihmiset, jotka eivät uraputkeltaan ehdi hankkia tai kasvattaa edes omia lapsiaan, saati kantaa huolta muista lähimmäisistä. Toisaalla ovat yksinäisyyteensä kuolevat ja sänkyyn  vanhukset. Kolmannella suunnalla ovat ihmiset, jotka putoavat alle parikymppisinä siiloihin, joista ei enää nousta aktiiviseksi osaksi yhteiskuntajärjestystä. Yhteisöllisyydestä on tullut taikasana, jonka pitäisi ratkaista nämä kaikki ongelmat.  Mutta mitä tämä mystinen sana tarkoittaa? Emmekö me ihmisinä ole väistämättä yhteisöllisiä olentoja?

Huomaan miettiväni samaa kysymystä päivästä toiseen, eri yhteyksissä. Yhteisöllisyyden kysymykset kietoutuvat omaan arkipäivääni tavalla jos toisellakin: Asun puutalokommuunissa muiden aikuisten ihmisten kanssa. Toimin teatteriohjaajana sekä instituutioiden että vapaiden ryhmien konteksteissa. Taiteellisen työn lisäksi teen työtä myös yhteisöissä, joissa kokoontuu yhteiskunnan syrjällä sinnitteleviä ihmisiä. Olen mielenterveyskuntoutujan omainen. Taiteilijana olen päässyt tutustumaan toimeentulon suhteen yhteiskunnallisen byrokratian kiemuroihin. Joitain samansuuntaisia huomioita näissä yhteisöissä toimimisesta on noussut. Kysymys yhteisöllisyydestä on valtavan laaja, en usko sitä käsitteleväni tässä koko laajuudessan, saati ratkaisevani. Joitain ranskalaisia viivoja sen tiimoilta olen kuitenkin tähän kerännyt. Aloitan kuitenkin asiani arkisesta ja epämuodikkaasta suunnasta.

Kun olin kymmenisen vuotta sitten Brasiliassa käymässä, hämmennyin, kuinka itsestäänselvästi ihmiset ottivat toisensa huomioon jokapäiväisissä hetkissä. Kaupassa vanhukset ja lapsen kanssa jonottavat päästettiin edelle. Uusi tuttavuus kutsuttiin heti juhliin tai illanviettoon. Kaikki halusivat jutella tuntemattoman ihmisen kanssa, jopa vaikka yhteistä kieltä ei olisi ollut. Ja toisaalta: minua, aikuista ihmistä, ojennettiin, kun seisoin typeränä vanhuksen tiellä jonossa, ja myöhemmin kun nojasin jalkoja linja-autossa edempään penkkiin. Hämmennyin aluksi. Se, että joku tuli huomauttamaan käytöstavoista, kävi ylpeyden päälle. Sitten tajusin, että tämähän on normaalia ihmisten kanssa olemista: jos jokin häiritsee, siitä sanotaan. Jos lapsi terrorisoi kaupassa tai bussissa, häntä voi kieltää tekemästä sitä. Luokassa oppilaat kuuntelevat opetusta, ja opettajalla on valta poistaa häirikkö ja antaa sanktioita. Jos vanhuksen on vaikea liikkua, häntä autetaan. Kun kohdataan toisen ihmisen kanssa, häntä tervehditään ja hymyillään, oli kyse sitten kaupan kassasta tai linja-auton kuljettajasta.

Tämä arkipäivän yhteisöllisyys ei vaadi sen suurempaa eettistä pohdiskelua tai taloudellista satsausta. Vain hieman käytöstapoja ja huomaavaisuutta. Tunnustan, olen itse aivan liian usein ujo, juro ja itseeni käpertynyt ollakseni kohtelias. Se lienee meillä suomalaisilla verenperintönä. Ihailen sanavalmiita ja luontaisen sosiaalisia ihmisiä. Kohteliaisuuden kulttuuri synnyttää kohteliaisuutta, kunnioitus tuottaa kunnioitusta, ystävällisyys luottamusta, iloa ja onnellisuutta niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa. Näitä väheksytään liian usein – kuvitellaan onnellisuuden liittyvän johonkin abstraktiin, metafyysiseen sisäiseen kokemukseen, tai sitten materiaalisiin tosiasioihin. Todellisuudessa hyvää on helppo lisätä. Se ei ole mitään amerikkalaista self-help-hapatusta, se on vain tavallista käytöskulttuuria, jota monessa maassa opetetaan aivan pienille lapsillekin.

II

Pohjoismaisen yhteiskunnan kivijalka on ollut väestön homogeenisyydessä. Yhteinen uskonto, arvopohja, kieli ja geneettinen yhtenäisyys ovat luoneet pohjan yhtenäiselle kokemukselle kansasta. Suomalaisen kansakunnan tosin sanotaan toden teolla syntyneen vasta talvisodan myötä. Tanskalais-norjalaisen Aksel Sandemosen kuvaama Janten laki on kuitenkin täälläkin muodostanut pohjan yhteisölliselle järjestäytymiselle:

1. Älä luule, että sinä olet jotain.
2. Älä luule, että olet yhtä paljon kuin me.
3. Älä luule että olet viisaampi kuin me.
4. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me.
5. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me.
6. Älä luule, että olet enemmän kuin me.
7. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin.
8. Älä naura meille.
9. Älä luule, että kukaan välittää sinusta.
10. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.

Nöyryys, sopeutuminen, ryhmään mukautuminen ja jaettu alemmuudentunto ovat rakentaneet yhteisön tapakulttuurin ja arvomaailman. Yhteisö on aina ensisijainen suhteessa yksilöön. Yksilön tehtävä on sopeutua parhaansa mukaan yhteisön tahtoon. Ne, jotka tavalla tai toisella pullikoivat vastaan, eristetään joukosta tai nokitaan hengiltä. Kaikki poikkeavaisuus, myös positiivinen, on ollut uhka yhteisölle, joten lain määräämä yhteisöllisyys on tuhonnut paljon erityisyyttä: lahjakkuutta, osaamista, intoa ja luovuutta – puhumattakaan surullisista yksilökohtaloista. Janten laki vaikuttaa kulttuurissamme edelleen. Sen tietää jokainen, joka on asunut pikkukaupungissa, tai tullut eristetyksi mistä tahansa yhteisöstä ilman omaa syytään.

Vaikka Janten laki näyttäytyy negatiivisen kautta, siinä on myös hyvää. Janten lain mukaan järjestäytyvä yhteisö on äärimmäisen tasa-arvoinen. Lain takana on ajatus siitä, että kunkin ihmisen paikka ratkaistaan sokeasti, ikään kuin rawlsilaisen tietämättömyyden verhon suojissa, joten kenenkään ei pidä luulla olevansa parempi kuin yksikään toinen. Yleisesti käytössä ollut Janten laki on taannut sen, että yhteisön jäsenet ovat voineet luottaa toisiinsa. Järjestelmä on ollut suljettu, ja jokainen, joka on tullut sen sisään ulkomailta, on joutunut käymään läpi pitkän initiaatiovaiheen, jonka aikana yhteisön säännöt ovat käyneet selväksi.

Janten lain karaiseman kansan peruskivelle on rakennettu pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Kun kaikki ovat yhdenvertaisia, jakavat saman arvopohjan ja nostavat yhteisön yksilön yläpuolelle, on oletettavaa, että jokainen haluaa jakaa omastaan niille, joilla on vaikeaa, ja pulassa oleva ottaa vain sen, minkä välttämättä tarvitsee, kunnes pääsee taas nousemaan pärjäävien joukkoon. Tämä on luonut  yhteiskuntasopimuksen, jonka mukaan järjestelmä toimii. Nyt altruismin eetoksesta on siirrytty egoismin aikakauteen, ja sopimus rapistuu joka saralta. Vaikka olemme vauraampia kuin koskaan, kilpailun kiihtyminen on tehnyt rahan liikkeistä arvaamattomia. Pelkäämme menettävämme kaiken ja siksi elämänmuotomme on alisteinen talouden logiikalle. Työelämä on muuttunut arvaamattomaksi ja epäinhimillisen vaativaksi. Polittinen päätöksenteko juoksee rahamiesten mielipiteiden ja talouden asiantuntijoiden valistuneiden arvausten perässä. Kaiken lisäksi (simultaanisena, joskin erillisenä kehityskulkuna) perhe, tuo yhteiskunnan tukipilari ja yhteiskunnallisen toiminnan perusyksikkö, on muuttunut kiinteästä, elämää määrittävästä rajapylväästä olosuhteeksi muiden joukossa: sopimukseksi, joka koska tahansa voi raueta.

Ilmassa leijuu epävarmuus ja tulevan pelko. Hyväosaiset syyttävät ay-liikettä ja keskiluokkaa. Keskiluokka syyttää hyvin toimeentulevia ja vähäosaisia. Niukasti toimeentulevien viha purkautuu maahanmuuttajiin ja moniongelmaisiin.[1] Pahnanpohjimmaiset yrittävät sinnitellä miten kuten. Yhteisen hyvän ideologia, jonka varaan koko yhteiskunta on rakentunut, on menettänyt kannatuksensa, vaikka kyselyissä sekä kansalaiset että poliitikot kannattavat hyvinvointiyhteiskuntaa.  Eri ihmisryhmät pyrkivät maksimoimaan etunsa ja minimoimaan sen, minkä yhteiseen hyvään sijoittavat. Rikkaimmat etsivät tapoja kiertää verotusta, uskovat ansainneensa asemansa, ja argumentoivat julkisen sektorin kaventamisen puolesta eivätkä välttämättä ymmärrä, mitä kaikkea saavat ilmaiseksi yhteiskunnan puolelta. Köyhimmät luovuttavat, tai jäävät tahdostaan riippumatta yhteiskunnan reunoille. Kerran vähäosaisten piiriin pudottua sieltä on hyvin vaikea nousta – ja rakenteiden ja asenteiden tuulimyllyjä vastaan taisteleminen moninkertaistaa helposti ongelmat. Keskiluokka, yhteiskunnan suurin moraalinen ja taloudellinen kannattaja, kokee turhaumaa. Se on raatanut tien työelämään ja työelämässä, pinnistelee mukana kiihdyttäen koko ajan työtahtia, maksaa palkasta suuren prosentin veroja, joilla pelastetaan pankit ja pidetään köyhimmät hengissä, mutta vastapainoksi se saa epävarmoja työsuhteita, rapeutuvia julkisia palveluita, pakolla pidennettävän työiän, pienenevän työeläkkeen (ehkä joskus), ja jatkuvaa syyllistystä.

Paljon vaarallisempaa kuin vaikea taloustilanne on luottamuksen rappeutuminen. Jos ihmiset eivät luota toisiinsa eivätkä yhteiskunnan kykyyn selvittää ongelmiaan, seuraa joko vallankumous, tai sitten (suomalaisella mentaliteetilla todennäköisempää) se, että kansalaiset eivät enää halua sijoittaa rahoja tai työpanosta yhteiseen yritykseen nimeltä Suomen valtio. [2] Pahinta on, että jos kuvittelemme toisten menettäneen uskon, luovutamme herkemmin, vaikka itse vielä uskoisimme – ja vaikka tosiasiat olisivat mitä. Pörssissähän tämä sopuli-ilmiö tunnetaan hyvin. Jos siis ajattelemme, että riittävän suuri osa (riittävän vaikutusvaltaisista) ihmisistä on menettänyt uskonsa hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuteen, menetämme itsekin uskomme, vaikka tietäisimme faktojen osoittavan toiseen suuntaan.

Tämä aika kaipaisi kipeästi Risto Rytiä, vaikutusvaltaista mielipidejohtajaa, joka rohkenisi asettaa yhteisen hyvän selkeästi oman hyvänsä edelle. Niinistön reilun 30 000 euron palkkaleikkaus oli kaunis ele, mutta hei oikeesti! Mihin 126 000 verottomana vuodessa tienaava, asuntoedun ja täyden ylläpidon saava, lapsensa täysi-ikäisiksi saattanut mies sitä rahaa tarvitsisi. Jännittävää kyllä, eräs aikamme suuri altruismin marttyyri, Sini Saarela, on saanut niskaansa uskomattoman määrän kansan syvien rivien halveksuntaa. Mikä hänessä provosoi? Onko se vain ympäristöihmisten aura, joka tavan kansalaisen nenään haiskahtaa omahyväiseltä ja raivostuttavan helsinkiläiseltä? Vai onko se, mikä ärsyttää, nimenomaan rohkean epäitsekäs teko, joka muistuttaa siitä itsekkyyden ja ahneuden kuplasta, jonka päälle päivittäinen elämämme rakentuu?

Itse pohdin, kuinka pitkään tämä voi jatkua. Kuinka kauan voimme kulkea yhä kiristyvän kilpailun ja kovenevien arvojen tietä? Kuinka kauan elämisen tahti voi kiihtyä, tuloerot kasvaa? Jossain vaiheessa suunnan on kai pakko muuttua, sillä näillä toimintaehdoilla koko maan väestö on sairaseläkkeellä vuoden 2020 kieppeillä.

---

[1] Maahanmuuttovastaisessa diskurssissahan nähdään maahanmuuttajat väestön homogeenisyyden ja yhteiskuntaluottamuksen tuhoajina. Maahanmuuttajat syyllistyvät rikoksiin, kiertävät veroja ja kuppaavat sosiaalietuuksia, jos tekevät työtä niin vievät työpaikat ja harjoittavat harmaata taloutta. Niinkin suuri ja abstrakti asia kuin globaali kilpailu on redusoitu merkeiksi, eli yksittäisiksi maahanmuuttajiksi, jotka todellisuudessa tekevät parhaansa sopeutuakseen meidän yhteiskuntaamme, ja siten lujittavat sitä. 

[2] Itseänikin hätkähdyttää että käytän tässä yhteydessä talouden termejä. Onko valtio todella yritys, johon kansalaiset sijoittavat rahojaan verojen muodossa? Monet klassisen liberalisminkin kannattajat ajattelevat, että valtion tehtävä on lainsäädännön kautta rajoittaa talouden pahimpia ylilyöntejä. Vallitseva talouspoliittinen jargon tarkastelee kuitenkin valtiota ikään kuin valtavana konserniyrityksenä, joka kilpailee muiden valtioiden kanssa pääomaomistajien sijoituksista. Valtion tehtävä olisi tehdä brändistään, osakkuusyhtiöistään, säädöksistään sekä henkilöresursseistaan mahdollisimman houkuttelevia. Kansalaisilla on valtion suhteen kolmoisrooli sijoittaja-omistajina, palkollisina ja asiakkaina.