Kun vastuupäivitykseni yhä viipyy, päätin kirjoittaa kevyenä välipalana oheisen dialogin.
Kyseessä on satu kunnanpoliitikosta
ja teatteritaiteilijasta. Selvyyden vuoksi on heti alkuun sanottava, etteivät
sadun kumpainenkaan päähenkilö pohjaa todellisiin henkilöihin, sen koommin kuin
sadun tapahtumapaikkakaan ole oikea paikka.
Tämä sattui siihen aikaan kun lama pyyhkäisi maankolkan yli, ja
teatterilta oli jälleen leikattu tuntuva summa. Karsimaan jouduttiin kaikesta: lavasteista
leikattiin siivu reunasta, puvuista jäi päälle vain kaistale, joka peitti
arimmat paikat (pohjoisimmissa kolkissa ei edes sitä, vaan yleisöltäkin pukimet
riisuttiin, mutta se on toinen juttu se). Tämäkään ei kuitenkaan riittänyt,
vaan yhteistyössä neuvoteltiin siitä, kuka jäädä sai, kuka mukaansa sai vain kengänkuvan
maailman turuille. Oli jopa ääniä, jotka vaativat koko teatteritoiminnan
lakkauttamista, olihan se ylellisyyttä näin köyhälle maalle, jonka kansa vasta
oli lukemaan oppinut, mitäpä se siis etelän hienouksista. Tämä huolestutti
kovin teatteritaiteilijaa, joka pelkäsi sekä elantonsa että elämäntehtävänsä
puolesta. Noh, kävipä niin että tapasivat kunnanpoliitikko ja
teatteritaiteilija tässä päivänä muutamana istujaisissa, joissa kunta
tekijöitään kestitsi. Kesteihin kun on
varaa ajoista tiukimpinakin, se on selvää. Pienessä hiprakassa uskaltautui taiteilija
poliitikon viereen, tunnusteli hetken, ihmetteli olentoa, jolla niin suuri
valta oli, että se toisen tulevaisuudesta sai päättää. Tavan olennolta se
näytti. Kovin suuri pää kapeiden harteiden yllä, otsalla maailman murheet.
Tuskin sillä syvempää tietoa maan kohtalosta oli kuin hänelläkään, päätteli
taiteilija, otti vielä muutaman, ja uskaltautui sanallisen arkkunsa avaamaan.
TAITEILIJA: Hyvä veli. Kovia ovat leikkaukset.
Kovempia ajat. Kuitenkin on näin: jos peittoa yhdestä päästä leikataan, joudutaan
pian toiseen päähän sama kaistale ompelemaan. Saumakohtaan kangasta hukkaantuu,
tuhlaantuu lankaa ja neulaa, ompelijan aikaakin, peitto lyhenee, eikä
paikatusta koskaan tule ehjän veroista. Välissä palelee nukkuja, kenties
sairastuu. Samoin on laita yhteiskunnassa. Jos tänään leikkaat kulttuurista,
saat huomenna lisätä työttömyysrahastoon, ylihuomenna mielenterveystukeen,
viikon päästä kenties poliisin kassaan, ja kuukauden päästä on maasta hävinnyt
tuo luova työ, jota maan poliitikot niin vuolaasti tänne halavat. Leikkaa siis
viisaasti. Mieti tulevaa. Mieti, mikä ihmisille ilon tuo sydämeen, voimaa antaa
yli ajoista vaikeimmankin.
Kunnallispoliitikko kääntyi hitaasti. Tuoppi vapisi kädessä, silmissä
tuli, jota ei käynyt sammuttaminen. Taiteilija tunsi hien nousevan otsalle. Hän oli
selvästi sanonut paljon, liikaakin ehkä. Leuka painui poliitikon kaulalle, kun
tämä avasi suun puhuakseen.
POLIITIKKO: Arvon taiteilija. Tässä kunnassa
saa puolikas opettaja valvoa kahta luokkaa, vanhukset käännetään kerran jouluna
ja seuraavan juhannuksena, kuntalaiset alkavat hampaiden tarkastukseen jonotuksen
nuorina ja terveinä, saavat ajan ukkoiässä kun purukalut on jo kiskottu suusta.
Heiltäkö minun pitäisi rahat ottaa – heiltäkö? – ja antaa teille, jotka tuhlaatte
mammonan leipään, joka ei syötäväksi kelpaa, seiniin, jotka pysyvät pystyssä
vain painojen varassa, ja työläisiin, jotka vain näyttelevät toisille työtä
tekevänsä. Kaiken lisäksi te ette edes täytä tehtäväänne! Ette tee esityksiä,
joita katsoessaan asukkaamme saisivat hengähdyksen tästä kurjasta, kurjasta
ajasta. Ette laula, ette soita musiikkia, ette hauskuuta, ette tarjoa
silmänruokaa, ette oman kylän poikia ettekä muitakaan tuttuja kasvoja, joita
haluaisimme nähdä siitä näkemisen ilosta, mitä tutun näkeminen tuottaa. Te
teette synkkiä, pitkäveteisiä näytelmiä, joita väitätte syvällisiksi. Teette omituisia,
konstailevia esityksiä, joiden juonta emme ymmärrä, jotta voisitte osoittaa
meitä hienompia olevanne. Ylimielisesti te nimeätte jonkun esityksen musikaaliksi
tai komediaksi, vain jotta me tulisimme sitä katsomaan, ja tarjoatte sitten jotain
vailla tarttuvia musiikkikappaleita, vailla huumoria, ihan vain
ylimielisyyttänne, koska ette makuamme arvosta. Meidän kuntamme asukkaat eivät
näytelmiänne ymmärrä, eivätkä siksi luonanne käy (ottamatta toki lukuun niitä,
jotka muutenkin joka puolella hommailevat, eivätkä siksi tätä palvelua
tarvitsisi, voisivathan ajallaan hyödyllisempääkin tehdä). Kerropa, miksi
meidän pitäisi antaa teille rahanne, kun lasten pyyhekumitkin leikataan tässä kunnassa
kahteen puoleen?
Nyt jos teatteritaiteilijaa läheltä katsoi, saattoi nähdä vaalean savun
hänen korvansa pielestä nousevan. Jossakin kärysi. Taiteilija oli kuitenkin
monessa liemessä keitetty. Hän oli korrekti henkilö, oppinut hermoja
hillitsemään, ja tiesi, että nyt, jos koskaan, kannatti syvimmät tunteet
piilottaa. Hän kaivoi taskusta pienen vihon, johon kirjoitti muistiin yhden
sanan: ”musiikkia”, ja kiersi sitten käden poliitikon hartian ympäri, vaikka näki
sen miestä inhoittavan.
TAITEILIJA: Hyvä veli.
Me taiteilijat olemme ahkeraa väkeä. Me olemme aikaansaavia, me olemme
kilttejä. Me haluamme paljon hyvää kaikille jakaa. Me olemme käyneet pitkän tien
kouluja. Me teemme vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parissa. Me elämme
pienellä rahalla, joskus tyystin ilmankin, teemme työtä iltaisin ja
viikonloppuisin, vain jotta voisimme teille parastamme tarjota. Ulkomailla
käymme vain lisää koulutusta hankkimassa, jotta teille voisimme hienointa
tarjota. Olen pahoillani, jos ette ole esityksistämme nauttinut. Olemme
yrittäneet tehdä parhaan, minkä osaamme. Synkiksi kutsumienne näytelmien muodossa
tahdomme pohtia suuria ajankohtaisia kysymyksiä. Vieraaksi kutsumme koko kunnan
ja sen asukkaat, tarjoamme illan, jotta kaikilla olisi sama tieto ja tunne,
että voisimme yhdessä pohtia tätä ihmiseloa. Esitykset, joiden kautta
kuvittelette teitä höplästä vedettävän, ovat
sellaisia, joiden toivomme teitä miellyttävän, mutta joihin lisäsimme
hitusen uusia mausteita. Kehitys kehittyy, edistys edistyy, ajanpyörä liikkuu
eteenpäin, ja niinpä mekin haluamme vanhoja tuotteitamme uudistaa. Esitykset,
joita pidätte konstailevina, ovat tuliaisia maailman metropoleista, uusista
uusinta, ajankohtaisista ajankohtaisinta, joiden avulla toivoisimme myös tämän
pienen ja syrjäisen kunnan makua kehittää, ja ennen kaikkea: myös teatterille uusia
katsojia löytää. Meidän tulevaisuutemme taidemuotonahan riippuu siitä, kuinka
hyvin pystymme miellyttämään nuoria, niitä jotka huomenna teatterissa käyvät,
jos käyvät.
Kunnanpoliitikko nosti taiteilijan käden harteiltaan, tarttui tuoppiin,
ja joi aimo kulauksen. Taiteilija yritti silmätä puheensa tekemää vaikutusta.
Häntä hermostutti. Oliko puhunut liikaa, kenties liian vähän. Poliitikon katse
oli samea, käsi haparoi. Hänen olemuksestaan ei lukea osannut, mitä mielessä
liikkui. Taiteilija päätti, että nyt oli tarpeen pistää kovat piippuun.
TAITEILIJA: Ja jos
rahasta puhumme, onhan teatteri kustannustehokas palvelu. Euro, jonka kunta
teatteriin laittaa, tulee takaisin miltei kahtena, kun kansa esityksiä
katsoessaan myös syö ja seurustelee, paikkakunnalla yöpyykin...
Poliitikko mulkaisi karvaasti.
POLIITIKKO:
Varmaankin jos tekisitte kansalle sopivia esityksiä.
Taiteilija ohitti kommentin ja kiihdytti tahtia.
TAITEILIJA: Lisäksi on työllistävä vaikutus. Teatteri
tarjoaa työpaikan monelle muullekin kuin taiteilijalle, puusepästä ompelijaan,
tilintarkastajasta tiedottajaan. Valtio
antaa saman kuin kuntakin, niin kykenee kunta asukkailleen työtä tarjoamaan, ja
palkkarahasta palaa suuri siivu kunnan kirstuun…
Poliitikko keskeytti taiteilijan yllättäen.
POLIITIKKO: Eniten teissä taiteilijoissa minua sieppaa
ylimielisyytenne. Te kuvittelette olevanne jotain hienompaa, helsinkiläistä. Vai
lisäkoulutusta ulkomailta! Kaikki tietävät, että kapakoissa te istutte, aivan kuin
mekin tavan pulliaiset. Olemme sietäneet teitä vain siksi, että puuhastelunne
on niin kovin vähäpätöistä. Suuria summia ette meiltä saa, ja kun kerran teille
on rakennettu tilatkin, joita eivät muuhun käyttöön käy, niin miksipä emme
antaisi teille ropoja, jotka muuten kirstun pohjalla pyörisivät. Mutta nyt ovat
rovot tiukilla. Kaikesta on leikattava. Miksi te siis kuvittelette olevanne
jotain hienompaa, muiden yläpuolella?
Tästä taiteilija perin hiiltyi.
TAITEILIJA: Emme me kuvittele olevamme yläpuolella – olemme palveluksessa! Me viemme esityksiä
oppilaitoksiin ja työväentaloille, vanhainkoteihin ja vankiloihin, kapakoihin,
sairaaloihin, kouluihin ja surua
kokeneiden omaisille! Me toimimme tutkivina journalisteina, psykologeina ja
koulukuraattoreina, kun näistä joka suunnalla on karsittu,, me tarjoamme
kirkon, kansansaunan ja torin, jolle kokoontua puhumaan yhteiskunnasta,
filosofiasta, ajankohtaisista aiheista. Me puhumme taiteesta, me puhumme sivistyksestä,
puhumme luonnosta, puhumme ihmisen historiasta, nykyhetkestä ja tulevasta. Te
tuijotatte vain lukuihin, muulla että näe mitään arvoa.
Poliitikko oli älykäs mies. Hän ymmärsi, ettei tähän väittelyyn
kannattanut lähteä mukaan. Hän laski tuopin pöydälle, lipaisi huulta ja katsoi
taiteilijan silmiin sillä määrätietoisella, mutta myötätuntoisella tavalla,
jonka poliitikot niin osaavat.
POLIITIKKO: Jos
taloustilanne olisi parempi, tilanne olisi toinen. Mutta tämä on
selviytymistaistelu. Meidän on leikattava kaikesta, muuten rahat eivät riitä.
Tämä osui taiteilijassa herkkään pisteeseen. Hänen ryhtinsä oikeni,
lasi kädessä nousi vaaksan tai kaksi. Silmämunat pullistuivat, suusta pursui
sylkeä, kun hän aloitti puheen pitämisen.
TAITEILIJA: Hyvä veli
poliitikko. Te sanotte, että on leikattava. Te sanotte, että rahat eivät riitä.
Mutta mitä muuta raha on kuin potentiaalinsa? Mitä muuta raha on kuin laina,
jonka otamme tulevaisuudelta, jotta voisimme sen mieleiseksemme luoda? Velka on
rahan alunperäinen olomuoto, syntyperä historiassa ja nykyhetkessä. Miten käytämme
velan, se ratkaisee, millaiseksi tulevaisuutemme muotoutuu. Katoaako raha
ulottuviltamme, vai saammeko sitä lisää. Jos vain säästämme säästämisen perään,
kavennamme tulevan niin, ettemme muuta voikaan tehdä kuin säästää. Palvommeko siis
mammonaa mammonan vuoksi, vai suitsimmeko rengiksi, jotta se elonpiiriämme
parhaiten palvelisi. Jos vain palvomme, ei
mikään meille koskaan riitä.
Poliitikko keskeytti taiteilijan saarnan.
POLIITIKKO: Te ette
selvästikään ole tutustunut lukuihin, hyvä näyttämötaiteilija. Tilanne on paha.
Voisitte sulkea suunne, kun ette todellisuudesta mitään tiedä.
Taiteilija vaikeni. Hän keskittyi juomaansa, ja kun pohja häämötti,
taiteilija ja poliitikko erosivat toisistaan tervehdyksiä vaihtamatta, kuin
eivät koskaan olisi tavanneetkaan. Heidän väliinsä oli auennut railo, joka
häämöttää idealistin ja realistin välillä, ja se oli niin syvä, ettei sitä
ihmisen käynyt ylittäminen, vain politiikan, jos senkään.
