I
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun
maamme tulevaisuus tuntui olevan uhattuna. Eräs yhtiö oli juuri kärsinyt suuret
tappiot ja myyty pilkkahinnalla ulkomaille. Näinä päivinä pellet ja heikit maan
joka kolkalta vaelsivat meidän herramme presidentin luokse esittelemään keksintöjä,
joista kenties jokin voisi koitua pelastukseksi. Pitääkseen kannatuksen kohtuullisella
tasolla presidentti vastaanotti vieraita myös valtion etäisimmistä
provinsseista. Tiedettiin toki, että keinot tulisivat pikemmin etelän
klopeilta, mutta maakuntalehdistö aina innostui, kun näin korkea herra
vaivautui tapaamaan oman kylän poikia, ja se taas tiesi presidentille laajempaa
kannatusta.
Yksi keksinnöistä oli Matti Ilmari
Tolosen teleporttauskoje. Matti Ilmari Tolonen oli tuollainen maaseudun
tavallinen keksijämies, vanhaksipojaksi jäänyt ja synnyinseutuaan Pohjois-Karjalan
Valtimossa asuttava. Hänet oli viskattu varhain eläkkeelle kun kenelläkään ei
enää ollut sydäntä eikä aikaa lukea lomakkeita, joissa jokaisen päivän kohdalla
luki työtön eri tavoin väärin kirjoitettuna. Nyt Matti Ilmari käytti aikaansa
rakennellen autonromuista, puhelimista,
tietokoneista ja lypsylaitteista eriskummallisia kojeita. Tämä mainittu teleporttauskoje
piti sisällään kaksi huojuvaa koppia, jotka oli kyhätty ovenkarmeista ja
naarmuttuneesta pleksistä. Sälekaihtimet suojasivat näkyvyyden, ja koppien
välillä kulki puhelinlangasta pyöritelty piuha.
Toimiiko se todella, kysyi meidän
herramme presidentti.
Matti Ilmari ei vastannut mitään.
Hän nyökkäsi vakavana ja avasi haan
toiseen koppiin.
Restentti voip ihte kahtuva, Matti
Ilmari tokaisi, viittasi presidentille merkiksi kourallaan, josta jokin
epäonnistunut koe oli riuhtaissut etu- ja keskisormen.
Presidentti oli jo astumassa
sisään, kun turvamies tarttui häntä olkapäistä.
Ei koskaan ensin, herra
presidentti, sanoi mies ja nyökkäsi keksijä Toloselle.
Matti Ilmari ymmärsi yskän.
Juhlallisesti hän astui portista sisään, sulki oven ja katosi sälekaihdinten
siimekseen. Hetken oli hiljaista. Sitten pilkahti peukalo ja nimetön, sekä tuo
surkea nysä, joka näiden keskelle oli nähnyt. Sormet raottivat säleitä,
pilkahti yksi silmä ja suu.
Pajnahteko työ sitä nipstaakkellii,
keksijä Tolonen pyysi, huitoi sormilla karmista roikkuvaa vaijeria ja siinä kiiluvaa
punaista valonkatkaisijakytkintä. Vastuukysymyksistä presidentti päätyi siihen,
että turvamies käveli katkaisijalle, nosti sen suurieleisesti, ja napsautti. Kului
muutama hetki. Presidentti turvamiehineen tiirasi vielä koppia, kun Matti
Ilmari könysi ulos toisesta kopista huoneen vastakkaiselta laidalta.
Näennikkää, Tolonen sanoi.
Merkillistä, sanoi meidän herramme
presidentti, ja toimittajat tunkivat koppiin nähdäkseen, mikä taika siinä
piili: oliko se salaluukkujen ja peilien avulla viritetty silmänkääntötemppu,
vai oliko Tolosia kenties kaksi.
Siinnä mittää temppuja oleh,
Tolonen naljaisi. Restentti o hyvä vaa.
Presidentti pälyili epäillen
koppiin, ja kun hänen korkea-arvoiset henkivartijansa olivat käyneet
varmistamassa sen koputtelu- ja naputtelu- ja pölynpyyhkimämenetelmin, saattoi
valtiomme kiistatta korkea-arvoisin henkilö astua kojeeseen, huoata ja nostaa
peukalon merkiksi. Tolonen käänsi vipua. Salamavalot vilkkuivat. Sekunti, ja
presidentti otsaryppyineen avasi pökertyneenä huoneen toisella laidalla
seisovan kopin oven.
Merkillistä, hän soperteli. En
ehtinyt edes nähdä, mitä tapahtui. Minä räpäytin silmiä….
Yllättäen henkivartija alkoi hakata
käsiä yhteen. Siihen yhtyivät muutkin huoneessa olijat, kaikki toimittajat ja
kuvaajat, presidentin avustajat. Kaikuva sali raikui aplodeista, joiden
vastaanottaminen hämmensi Tolosta.
Noh, noh, hän sanoi, huitoi ilmaa
kolmella sormellaan, kunnes läpytys vaikeni.
Kohan kokkeillaan.
Presidentti henkivartijoineen
riensi oitis kättelemään keksijää ja julisti:
Tämänlaisia luovia hulluja Suomi
tarvitsee.
Toimittajien kynät raapivat,
kuvaajien muistikortit täyttyivät. Avustaja ojensi keksijälle muistilehtiön ja
kynän sekä mukin, joihin oli painettu presidentin allekirjoitus ja kuva hänen
alati huolestuneista kasvoistaan.
Elä sie, eläh, Tolonen hoki. Tämä
kaikki oli selkeästi aivan liikaa tälle yksinäille aikamiehelle. Tolonen yritti
vaivihkaa pyyhkiä silmäkulmiinsa ilmaantunutta kosteutta. Huone hohkasi vielä
hihkuntaa keksinnön vallankumouksellisuudesta, kun miestä saateltiin ulos ja
sisään seuraavaa innovaattoria. Tolonen kokosi teleporttauskojeen palikat
näppärästi sisäkkäin ja sulki suureen matka-arkkuun. Hänen jäyhille kasvoilleen
ei hymy kuulunut, mutta jos katsoi tarkasti, saattoi nähdä miehen ilmeen sulaneen
tunnistamattomaksi. Paluumatkalla Matti Ilmari rikkoi tapojaan ja joi
asemabaarissa oluen. Sitten hän hyppäsi junaan.
Presidentin päivä kului loppuun
mitä erikoisimpia keksintöjä ihmetellen. Muutamasta kirjoitettiin lehteen
juttu, mutta yksikään keksinnöistä ei päätynyt teolliseen tuotantoon. Eikä se
ollut ihme. Eihän tapaamisessa ollut edes paikalla tahoja, jotka olisivat
voineet asiaa edistää. Tilaisuus oli
silkkaa julkisuuden hallintaa. Matti Ilmari Tolosen kannalta asiat sujuivat epäonnisesti.
Teleporttauskojeesta piti tulla kuva Hymy-lehden laajaan artikkeliin.
Suunnitelmat sotki kuitenkin se, ettei presidentistä kojeen sisällä tullut
kunnollista kuvaa. Jokaisen ruudun sotki kärpänen, joka pörräsi ikävästi juuri
presidentin kasvojen kohdalla. Niinpä Tolosen kojeesta ei jäänyt valtakunnan
arkistoihin merkintää, ellei sellaiseksi lasketa Koti-Kajaanissa ollutta pientä
ja suttuista kuvaa presidentistä otsa rypyssä laitteen edessä. Päätoimittajan
valitettavan väärinymmärryksen vuoksi kuvatekstissä luki presidentin
tutkailevan mietteissään sotkamolaisen veistäjän tilataideteosta.
Matti Ilmari Tolosen myöhemmästä
kohtalosta kerrottakoon, että tämän yksinäisen korpineron päivät päättyivät
pian tapahtuman jälkeen. Hän menehtyi juotuaan itsensä hengiltä, tai sitten
jonkin oudon kokeen seurauksena. Kukaan ei oikeastaan tiedä kummin, sillä hänen
ruumiinsa löydettiin vasta muutaman vuoden kuluttua pihamaalta puoliksi
maatuneena, romukasan keskeltä. Surullista, mutta tässä yhteydessä ei ole
oleellista kertoa asiasta sen enempää, sillä sitä sattuu, eikä kaveri ole
tarinan kannalta oleellinen hahmo. Näitä on maakunnat pullollaan.
II
Tähän väliin velvollisuuteni lienee
kertoa kärpäsestä, joka pörräsi presidentin liepeillä. Siinä missä meidän
herramme presidentti mietti teleporttauskojeeseen astuessaan sitä, kumpi puoli
kasvoista on kuvauksellisempi, kärpänen ei miettinyt mitään. Jos impulsseista,
joita kärpäsen sisällä liikkui, pitäisi jotain kielellemme kääntää, voisi sanoa
sen miettineen presidentin hiusvahasta leviävää tuoksua. Kärpänen seurasi sitä
kojeeseen, laskeutui presidentin huulen yläpuolelle, nuoli hetken hikeä. Sitten
se hätistettiin pois. Kojeen sulkeutuessa kärpänen ei miettinyt sen enempää
kuin aiemminkaan, kuten ei myöskään silloin, kun vipua käännettiin. Astuessaan
kojeesta presidentti huomasi kärpäsen kadonneen.
Olipa onni, hän ajatteli. Pörinä kävi
jo hermoille.
III
Kun presidentti seuraavana aamuna heräsi
levottomista unista, huomasi hän olevansa flunssainen ja lihan himoissa. Hän
tyydytti ensin jälkimainitun puolisonsa kanssa, ja siirtyi sitten kylpyhuoneen
puolelle vieroittamaan itsestään ensimainittua. Tiehyistä erittyi omituisen
paljon limaa.
Tämäkin vielä, presidentti manasi.
Oli kiireinen päivä, lähtö
valtiovierailulle länsinaapuriin. Presidentti sylki limaa lavuaariin, mutta se
ei ottanut loppuakseen. Lavuaarin lisäksi siitä täyttyivät lukuisat nenäliinat,
joita mies komeroista riuhtoi. Liman syy selittyi vasta aamiaispöydässä.
Saatuaan ensimmäisen haarukallisen suuhun, lima sekoittui siihen ja sulatti
ruuan saman tien. Pureskella ei tarvinnut.
Tämäpä erikoista, mietti
presidentti, mutta iski silti muutaman kerran hampaat toisiaan vasten.
Kulta, kuiskasi presidentin vaimo. Selässäsi
kasvaa karvoja.
Mitä tuosta, presidentti mutisi.
Tässä iässä niitä ilmaantuu paikkaan jos toiseenkin.
Kulta, vaimo hoki. Ne on tosi
pitkiä.
Vaimo oli presidenttiä muutamaa
vuosikymmentä nuorempi, ja hänen silmissään näkyi sellainen inho, että presidenttiä
pelotti. Hän nousi pöydästä, käveli vakain askelin pukeutumishuoneen peilien
luo ja avasi kylpytakkiaan. Vaimo oli oikeassa. Selästä törrötti sellaisia jouhia,
ettei moisia ollut miesten selässä ennen nähty. Ne olivat pituudeltaan kyynärän
tai parin mittaisia, laivastoköyttä karkeampia, ja puskivat läpi presidentin
huolella valitusta puvuntakista kuin apinanleipäpuut asfaltista. Jos meidän
herramme presidentti olisi ollut heikompaa ainesta, hän olisi huutanut pelosta
ja juossut ympäri huonetta tietämättä mihin suunnata. Koska presidentti oli
sellainen kuin oli, valta-asemansa kokoinen eli vakaa ja harkitseva, hän huokaisi
syvään ja pyysi adjutanttia tuomaan partahöylän.
Tylsytettyään höylän, kolme
partaveistä, puutarhasakset ja yhden luusahan, adjutantti keksi hakea
puutarhurilta voimaleikkurin. Sen avulla jouhet katkaistiin, yksi kerrallaan, ja
adjutantti keksi vielä nostaa presidentin selkään erityisen painavaa kangasta
olevan suuren villakangastakin, jonka läpi karvat tuskin puskisivat.
Hyvältä näyttää, herra presidentti,
adjutantti myhäili. Presidentti nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Musta virka-auto
odotti pihassa, he lähtivät rinta rinnan. Ikkunasta vilkutti presidentin rouva.
Hän lähetti lentosuukon, ja kuiskasi: hyvää matkaa.
IV
Kuvista nousi tietenkin kohu.
Yhdessä meidän herramme presidentti
kumartuu sylkäisemään lattiaan kesken edustuslounaan. Toisessa nuolee
jälkiruokakulhoa. Televisiokuvassa näkyy, kuinka hänen kätensä tekevät
jatkuvasti vispaavaa liikettä ja silmät pälyilevät puolelta toiselle. Kuviakin hämmentävämpiä
olivat kuitenkin kertomukset presidentin käytöksestä. Lentokentällä mies
riuhtaisi kuningasparin antaman lahjan, mutta kieltäytyi luovuttamasta
vastalahjaa. Sen sijaan presidentti kaappasi senkin käsiinsä, haisteli hetken, repi
käärepaperit ja kun huomasi kummankin lahjan olevan käsityölasia, heitti vaasit
maahan niin, että sirpaleet lensivät. Tällaisten tilaisuuksien etiketistä
kertoo jotain se, että kukaan ei hämmentynyt. Adjutantti viittoi vaivihkaa
kenttäpäällikölle, joka kutsui paikalle siivoojan, ja isännät vieraineen saattoivat
astella autoon. Presidentti könysi ensimmäisenä sisään ja tönäisi edestään
kuningattaren.
Käyhän tämä näinkin, kuningas sanoi
joviaalisti, ja saattoi vaimonsa presidentin perässä.
Presidentin käytös oli muutenkin
omituista. Vaikka tiedettiin hänen puhuvan erinomaisesti maan kieltä, hän ei koko
matkalla pukahtanut sanaakaan. Kun kuningaspari yritti virittää keskustelua,
presidentti ärähti yksitavuisia äänteitä, huitoi käsillä ja tuijotti auton
ikkunasta milloin mitäkin teollisuuslaitosta tai rehuniittyä. Hänen silmänsä
nykivät kuumeisina suuntaan jos toiseenkin. Väliin hän mutisi jotain omalla
kielellään, mutta puheenvuoroista ei saanut selvää edes adjutantti.
Kuninkaanlinnan edustalla oli
lapsia paikallisesta kielikylpyluokasta. Nämä heiluttelivat pieniä lippuja ja työnsivät
kukkakimppuja hallitsijan käsiin. Presidentti tempaisi kimpun, työnsi kasvot
sen uumeniin, haisteli, ja alkoi sitten ahmia kukintoja niin että heteet
lentelivät. Kimpun ojentanut lapsi alkoi itkeä, ja presidentti hermostui siitä
niin, että heitti kimpun tämän kasvoille. Siitä lapsiparka järkyttyi kahta
kauheammin, ja adjutantti kiirehti saattamaan presidentin sisälle.
Läpi päivän presidentti seurasi
ties mitäkin impulssiaan, täysin piittaamattomana protokollasta tai yleisistä
käytöstavoista, ja adjutantti sai kerran toisensa jälkeen korjata toimia ja
selittää hänen käytöstään. Illallisilla presidentti kiiruhti ottamaan käsin
jokaista ruokalajia, ja tarjoilijat tekivät parhaansa pitääkseen muiden
annokset koskemattomina. Eräälle nuorelle tarjoilijattarelle kävi köpelösti,
kun presidentti tarrasi kouran tämän rintoihin. Salamannopeasti adjutantti
riuhtaisi miehen kädet irti, katsoi hetken mykkänä naisen silmiin. Nainen
tuijotti takaisin, syöksyi sitten keittiön puolelle itkua pidättäen.
Tapauksesta vaiettiin, kuten tapana on.
Vakavampi tilanne sen sijaan syntyi,
kun presidentti kommentoi asiattomasti tummaihoista tarjoilijaa. Presidentti
oli taantunut sille tasolle, että osasi miehen nähdessään sanoa vain yhden
sanan. Kuningaspari oli sen kuullessaan hyvin hämmentynyt.
Anteeksi kuinka? he kysyivät yhteen
ääneen.
Presidentti toisti sanan.
Kuningaspari katsoi presidenttiä hyvin vakavana. Adjutantti kuitenkin kiiruhti
pelastamaan tilanteen.
Kuulkaa, hän sanoi. Tässä on nyt
tapahtunut kulttuurinen väärinymmärrys. Meidän kielessämme sana ei tarkoita
samaa, mitä muissa kielissä. Se on täysin neutraali sana, jopa kohtelias.
Niinkö, sanoi kuningas ihmeissään.
Näin se on, adjutantti sanoi.
Ai, sanoi kuningatar. Tarkoittaako
se, että minäkin voisin käyttää sitä sanaa?
Totta kai, sanoi adjutantti.
Minäkin käytän sitä, kaiken aikaa.
Ja sitten hän käytti sitä sanaa. Se
kaikui pitkin salin seiniä komeasti. Tarjoilija jähmettyi, kääntyi adjutanttia
kohti erittäin hitaasti, ja kun huomasi tämän todella kutsuneen itseään, käveli
miehen luo kylmin askelin ja kysyi, mitä tämä haluaisi.
Rommia, sanoi adjutantti. Se
lämmittää mukavasti.
Selvä, minä haen, tarjoilija sanoi.
Kuningaspari seurasi näytelmää
varovaisina taka-alalta. Kasvot lepattivat punaista väriä. Kun he huomasivat,
ettei sanan käyttämisestä seurannut kummempaa, hekin rohkaistuvat. Kuningatar
lausui sanan varovasti, tavu kerrallaan. Tarjoilija tuli hänen luokseen.
Kuningatar ja kuningas kikattivat yhdessä, ja sitten kuningaskin uskalsi. Sanottuaan hän purskahti nauruun. He tilasivat
molemmat rommia ja, saatuaan lasit, kilistivät adjutantin kanssa. He hokivat
sanaa kerran toisensa jälkeen, nauroivat vapautuneesti, eivätkä ollenkaan
huomanneet, että tarjoilijan kasvot olivat kiristyneet ilmeettömiksi. Presidentti
itse oli vetäytynyt pöydästä nurkkaan, jossa tutki nyt jälkiruuaksi tarjottuja
tryffeleitä edelleen vuotavalla nokallaan. Se oli alkanut venyä. Adjutantti oli
salaa helpottunut, ettei presidentti riisunut takkia ruokailun ajaksi.
Kun presidentti pääsi takaisin
kotimaahan, koko valtakunta kuohui presidentin käytöksestä. Nimiteltiin häntä
moukaksi ja juntiksi, ja kansa koki kollektiivista häpeää. Naapurimaassakin
syntyi kohu. Nimitelty tarjoilija tuli julkisuuteen, ja hänen tuekseen astui
kopeloitu tarjoilijatar. Maa järkyttyi perin pohjin. Kuningas ja kuningatar
pyysivät julkisesti anteeksi, ja tapahtumasta seurasi valtakunnallinen
keskustelu sekä monarkian purkamisesta että luokkaeroista. Tapahtumaketjun
tuloksena kruununprinssi paljasti seurustelevansa etiopilaistaustaisen juristin
kanssa, ja prinsessa harkitsevansa sukupuolenkorjausleikkausta. Kansa
rauhoittui. Tarinan konnaksi nousi presidentti, jonka käytös ei millään
mittapuulla voinut olla valtiomiehelle soveliasta. Kuinka ollakaan, tämä käänsi
oman maamme sympatiat presidentin puolelle. Hän teki vain sen, mistä kaikki
sydämessään haaveilevat, julistivat keskustelupalstat. Rohkea kaveri, ylistivät
kadunmiehet. Meidän poika ei ämmäile, uhosivat iltapäivälehdet. Muutamassa viikossa
hänen kannatuksensa hipoi muinaisten kommunistijohtajien lukuja.
V
Presidentti itse vietti nämä ajat visusti
neljän seinän sisällä. Pitkiä, paksuja karvoja oli kasvanut ruumiin joka notkoon.
Nokka oli venynyt entisestään, kieli kasvanut pituutta, keskivartalo lihonut.
Näkökenttä oli oudon pirstoitunut, kuin joku pitelisi pilailulaseja silmien
edessä. Omituista kyllä, presidentti itse voi vallan mainiosti. Limaa erittyi
edelleen, mutta muita flunssan oireita ei tuntunut. Mies pinkoi maantiellä sellaista
vauhtia että pääsi vaivatta autoista ohi, voimaharjoitteli tempomalla
marmoriveistoksia, ja sinkoi välillä seiniä pitkin kattoon, ihan vain
kerskailumielessä.
Jestas tuota miestä, päivitteli
presidentin vaimo, ja siveli vatsaansa. Aviollisten velvollisuuksien suhteen
presidentti oli kunnostautunut toden teolla. Vaimolla ei ollut enää hetkeä,
jolloin mies ei olisi ollut kimpussa. Kyllähän se imarteli, ainakin alkuun,
mutta muutaman viikon jälkeen nainen kaipasi omaa aikaa. Presidentti sihahti
katosta, nappasi kristallikruunusta kiinni ja keikkui siinä muutaman kerran,
kunnes hyppäsi naisen syliin. Rouva kirkaisi. Mies näykki vaimoaan erinäisistä
paikoista, eikä hän voinut vastustella kun presidentti kaappasi hänet olalle ja
heitti makuuhuoneeseen keveästi kuin räsynuken.
Tämä on viimeinen kerta
tänään, nainen vannotti. Mutta
presidentin suusta ei enää tullut kokonaisia sanoja, pelkkää suhinaa ja naksutusta.
VI
Tällä välin adjutantti kirjoitti tiedotteita
ja pahoitteluja suuntaan jos toiseenkin. Vaadittiin kekseliäisyyttä, ettei meidän
herramme tila paljastuisi kansalle. Adjutantti askarteli käsittelyohjelmalla
kuvia ja videonpätkiä, joissa voimiensa tunnossa oleva presidentti milloin osallistui
suurtapahtumaan Senaatintorilla, milloin ihasteli itsestään tehtyä vahanukkea,
milloin pyörähti kituvan kunnan kylänraitilla tervehtimässä kansaa. Näitä
kuntia adjutantin piti keksiä omasta päästään, olisihan ollut kiusallista jäädä
kiinni. Mieluiten hän käytti sellaisia kyliä, joiden kaimoja oli ripoteltu ympäri
maata, jolloin kukaan ei voinut päätellä, oliko presidentti tällä erää ollut
Hämeen läänin, Varsinais-Suomen, Perniön,
Hattulan, Muurlan vai Kullaan Koskessa. Näitäkin kuntia löytyi kartalta pilvin
pimein, joten vaikutti siltä, että presidentti pörräsi huimapäisesti ympäri
valtiota, pysähtyen vain hetkeksi paikkaan jos toiseenkin juomaan torikahveja
ja lukemaan päivän lehdestä uusimmat uutiset.
Kansan Mies, otsikoi eräs
päivälehti monisivuisen artikkelin. Jutussa ylistettiin meidän herramme kiinnostusta
pienen ihmisen asioihin. Kuvissa presidentti näytti kuuntelevan työttömän
metsurin huolia ja seurustelevan lomautetun paperimiehen kanssa, molemmilla
käsissä halvat pahviset kahvimukit, välissä puoliksi leikattu possumunkki. Kuvat
eivät olleet mitenkään yhdentekeviä – ne loivat tavan miehelle uskoa
valoisampaan tulevaisuuteen. Lama kun näytti yhä vain syvenevän. Eräs kaivos
oli juuri joutunut konkurssitilaan, ja niin palvelualan kuin teollisuudenkin työpaikkoja
siirrettiin halvempiin maihin. Johtajat ja päättäjät kuppasivat kilpaa etuuksia
ennen kuin valtion rahahanat suljettaisiin, ja suunnittelivat eläkepäiviä
maissa, joissa ei painaisi sen koommin talven pimeys kuin verotus. Se, että
niinkin suuri mies kuin presidentti vietti päiviä pienen ihmisen murheita
kuunnellen, yhdisti liitoksissaan repeilevää kansakuntaa. Arvojohtaja, otsikoi
eräs lehti presidentin elämästä kertovan neljän aukeaman kuvaliitteen.
Huomio innosti adjutanttia entistä
kunnianhimoisempiin projekteihin. Heikkona hetkenään hän leikkeli presidentin vanhoista
puheista filminauhan, jossa meidän herramme vaikutti latelevan totuuksia
Tallinnanaukiolle pystytetystä puhujanpöntöstä. Välillä videon kuvakulma tosin
vaihtui, ja silloin saattoi näyttää, että presidentti puhuisikin eduskunnan täysistuntosalissa
– näyttipä hän väliin kymmenen, kaksikin kymmentä vuotta nuoremmaltakin – ja
toisissa kuvakulmissa oli aivan kuin kyse olisikin tavanomaisesta
uudenvuodenpuheesta, jota presidentti piti virkahuoneessaan. Paikan lisäksi
myös presidentin kampaus ja vaateparsi vaihtelivat, ja niin vaihtelivat puheenaiheetkin.
Milloin hän saarnasi yhteisöllisyydestä ja syrjäytymisen ehkäisemisestä, milloin siitä, kuinka tärkeitä leikkaukset
ovat kilpailukyvylle. Jossain lauseessa presidentti puhui pääomaverotuksen
alentamisen puolesta, toisessa taas yritysten yhteiskuntavastuusta.
Kokonaisuudessaan filminpätkä oli surkea luomus, tökerön amatöörimäinen kollaasi,
joka näytti kuin se olisi tehty pilkkaamaan meidän herramme menneitä
hiustyylejä ja ristiriitaisia lausuntoja.
Kuinka tällaista saattaa tulla presidentin kansliasta, halveksuivat lehtimiehet.
Kolumnistit väänsivät väkinäistä
huumoria juustohöyläpresidentistä, puolivallattomasta leskimiehestä ja vastakkainasettelujen
uudesta ajasta.
Kukaan ei tietenkään huomannut,
että samoja kirjoituksia oli kierrätetty palstoilla vuodesta 1994, vain pienin
ajankohtaiskoristuksin muodistettuina. Keksipä joku vääräleuka upottaa videon
taustalle jumputuskompin ja tehdä siitä tanssikappaleen. Tätä kappaletta sitten
soitettiin ruotsinlaivojen yökerhoissa ja opiskelija-asuntoloiden istujaisissa,
ja kansa nauroi. Adjutantti oli muutaman päivän kuin kuumeessa, ei nukkunut, ei
syönyt. Sitten hän keksi lähettää tiedotteen siitä, että video oli ilkeän
hakkerin tekosia. Tiedotusväline toisensa jälkeen kääntyi presidentille suopeaksi
ja suomi kovin sanoin lapsekkaita kiusahenkiä, jotka kehtasivat tehdä meidän
herrastamme presidentistä niin julmaa pilaa.
Presidentti itse oli muuttunut
raadonsyöjäksi, ja adjutantti oli valtuuttanut kadetit keräämään tienlaitojen
supikoiria hänen järsittäväkseen. Presidentti istui päivät huoneessaan ja
kalusi haaskoja. Välillä hän harjoitteli lentämistä. Meidän herramme hyppi seiniä
pitkin, roikkui hetken listoissa ja lamppujen kiinnityskoukuissa, antautui
sitten ilman vietäväksi. Huoneesta kuului vuoroin kolkko maiske, vuoroin
armoton tutina, kun mies tupsahti katosta lattiaan.
Kuule ystävä, presidentin vaimo
lähestyi adjutanttia varoen.
Mikä on, kysyi adjutantti.
Heidän välinsä olivat muodollisen
lämpimät, mutta harvoin he puhuivat kahden kesken. Yleensä seurassa oli
muutakin henkilökuntaa, tai vähintäänkin presidentti, jolla tosin oli jo
huomattavia vaikeuksia pysyä lattianrajassa minuuttia tai kahta kauempaa. Vaimo huokasi ja etsi oikeita sanoja. Sitten
hän luopui yrityksestä, ja töksäytti asian niin kuin se oli.
Olen pieniin päin, vaimo sanoi.
Adjutantin kulmakarvat nousivat
asteen korkeammalle kuin koulutuksessa oli suotu.
Onko rouva nyt aivan varma, mies
kysyi. Nainen nyökkäsi. Sitten adjutantti muisti tavat, teki kunniaa ja ojensi
käden.
Lämpimimmät onnitteluni, adjutantti
sanoi. Naisen ote oli hervoton. Hän purskahti yllättäen itkuun.
En tiedä, mitä tästä tulee, hän
vapisi. Olen yrittänyt laskea, onko se tapahtunut ennen vai jälkeen. Mutta en
tiedä. Minä en todella tiedä.
Adjutantti laski käden rouvan
hartialle, yritti pysyä vakaana.
Näihin on keinoja, mies sanoi.
Nainen katsoi häneen järkyttyneenä.
Se ei ole vaihtoehto. Entä jos joku
kuulisi? hän kysyi, eikä adjutantti osannut vastata. Nainen käveli hermostuneena
ympäri salin lattiaa. Korkokenkien kopina kaikui.
Tiedättekö mitä hän sanoi yhtenä
päivänä, nainen kivahti.
Hän sanoi syntyneensä uuteen
ihmisrotuun.
Nainen tuijotti hetken ikkunasta,
puri sitten kynsiä.
Hän sanoi, että teleporttauskoje
oli muuttanut häntä. Puhdistanut hänen atominsa. Sen jälkeen hän voi paremmin
kuin koskaan ennen. Fyysisesti ja… psyykkisesti. Ristiriidat, joita hän ennen
oli kokenut, olivat tiessään. Todellisuus oli yhtäkkiä yksinkertainen ja selvä.
Hänellä oli tehtävä, yksi ainoa tehtävä, ja se oli pitää itsensä ja
jälkeläisensä elossa, keinolla millä hyvänsä. Sen jälkeen hän ei enää puhunut.
Presidentin rouva lähti taas
liikkeelle, käveli adjutantin luo. Tuijotti häntä kiivaasti silmiin.
Oliko hän oikeassa? rouva tivasi.
Tapahtuiko siirrossa jotain?
Adjutantti kohautti harteita.
En usko, hän sanoi.
Siitä se kuitenkin alkoi, nainen
sanoi. Siitä kaikki alkoi…
Hän sulki silmät hetkeksi. Puhalsi
ilmaa hitaasti huulten välistä. Hetken hänen kasvonsa näyttivät muinaisen
egyptiläiskuninkaallisen kuolinnaamiolta. Sitten vaikutelma hajosi, nainen
avasi taas silmät. Niistä valui mustia, repaleisia kyyneleitä.
Mitä minä teen, hän kuiskasi
hiljaa.
Teillä on sentään yksi onni
puolellanne, adjutantti koetti lohduttaa.
Mikä se on, nainen kysyi.
Että emme elä monarkiassa,
adjutantti sanoi.
Kuinka ollakaan, naisen itku ei laantunut.
Päinvastoin.
VII
Kuudes joulukuuta adjutantti
naputti sormenpäitä vasten ikkunaa.
Häntä hermostutti, vaikka kaikki oli sujunut suunnitelman mukaan. Mariankadun
puolella jono kiemurteli, naiset iltapuvuissa kikattivat, ottivat rohkaisua taskumateista.
Adjutantti katsoi kelloa. Se tuli muutamaa minuuttia vaille kuusi.
Presidentin rouva seisoi jo paikalla.
Empirelinjainen puku korosti suloisesti pyöristynyttä vatsaa. Se oli osa
juonta, asia paljastuisi juuri tänä iltana. Rouva pyöritti nilkkoja. Häntä
hermostutti presidentin yhä pahentunut tila. Mies oli lopettanut supiraatojen
syönnin, eikä huolinut muitakaan tarjottuja eläimiä. Hän laihtui laihtumistaan,
mustat silmät kuopissa pälyilivät ympäri huonetta. Adjutantilla oli hatara
aavistus. Hän pyysi erästä luotettua tuomaan paleltuneena löydetyn laitapuolen
kulkijan. Kun presidentti sai ruumiin kouriinsa, alkoi raivokas ahminta. Adjutantin
teoria toimi, vaikka herättikin alkuun kylmiä väreitä.
Ei noita kukaan kaipaa, adjutantti
supatti presidentin rouvalle lohduksi, ja tämän oli vain myönnyttävä.
Ikävä kyllä tällä ruokinnalla oli
sivuvaikutuksia. Alkoholi nousi nopeasti
presidentin vereen, ja hänestä tuli aggressiivinen. Hän kävi arvaamatta
vierailijoiden kimppuun, kerran yritti jopa kuristaa ja raiskata rouvansa. Niinpä adjutantti keksi hankkia
presidentin ravinnoksi kotoa karanneita ongelmanuoria, niitä joista laadittiin
etsintäkuulutuksia. Ravinnon ikävä sivupuoli oli, että ennen ruokintaa nuoret
piti tappaa. Uhraukset olivat kuitenkin välttämättömiä, kyse oli koko kansakunnan
edusta. Onneksi adjutantin käytössä oli sekä armeija että suojelupoliisi. Asia
pysyi salassa.
On aika, adjutantti kuiskasi.
Presidentin rouva nyökkäsi. He olivat valmiita. Adjutantti asteli ovelle
määrätietoisin askelin ja avasi sen. Hänen kasvonsa heijastuivat screeneille Mariankadun
ja Esplanadin puolelle.
Hyvät juhlavieraat, adjutantti
sanoi. Tervetuloa meidän herramme presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Vieraat
osoittivat suosiota. He olivat hyvällä tuulella. Aisti poreilevan jännityksen,
viehkon hurman. Adjutantti vakavoitui.
Tänä vuonna juhlista on tulossa
varsin poikkeukselliset, hän sanoi. Meidän herramme presidentti on sairastunut.
Väkijoukon läpi kulki kohahdus.
Ei kai se ole vakavaa? joku kysyi
jonon keskivaiheilta, isoegoinen näyttelijä. Adjutantti pudisti päätä.
Hän paranee kyllä, adjutantti
rauhoitti. Mutta nyt on ensisijaisen tärkeää, että presidentti saa levätä
täydessä rauhassa, kaukana humusta.
Vieraat nyökkäilivät. Joku avasi
vakavana toista taskumattia ja oli vähällä kaatua.
Ongelma on tämän vuoden tilanne,
adjutantti jatkoi. Talous on pahassa kuopassa. Joka puolella leikataan ja
järkeistetään. Sijoittajat alkavat käydä levottomiksi, samoin kansa. Presidentti
on valanut uskoa parempaan tulevaisuuteen. Jos hän nyt puuttuu, niin… En totta
puhuen tiedä, mitä tapahtuu. Romahtaako kaikki.
Antaa mennä, joku huusi jonosta.
Antaa mennä koko paska.
Näytti, että se oli yksi niistä
kovaäänisistä taiteilijoista, joita juhliin joka vuosi kutsuttiin, jotta
lehdillä olisi muutakin kohuttavaa kuin entisten missien mekot. Luojan kiitos
joku vaiensi taiteilijan, ja kysyi samoin tein: Mitä tässä sitten pitäisi
tehdä?
Adjutantti rykäisi.
Olen ajatellut sen näin, hän sanoi.
Pidämme juhlat aivan kuin presidentti olisi paikalla. Hänen sijallaan on pienintäkin
yksityiskohtaa myöten hänen mukaansa valettu vahanukke. Te tulette sisään,
kättelette, tervehditte. Rajaamme kuvakulmat, kaikki näyttää samalta kuin aina.
Jos tarvitsee, leikkaamme väliin kuvaa vanhoista juhlista. Kun toimittajat
kysyvät kuulumisia, muistatte kehua isäntäparin tervettä hehkua. Juhlaväki
nyökkäsi kuuliaisena. Adjutantti suoristi frakkinsa lievettä. Sitten hän muisti
tärkeimmän.
Ja ai niin, mies sanoi. Tästä
järjestelystä ei koskaan saa puhua kenellekään ulkopuoliselle.
Joku purskahti nauruun. Adjutantin
ilme kiristyi.
Tämä ei ollut vitsi, hän sanoi.
Maan tulevaisuus riippuu tästä.
Juhlakansa vakavoitui yllättäen. He
katsoivat maahan. Pitivät minuutin hiljaisen hetken, vaikkei kukaan siihen
yllyttänyt. Kun ovet avattiin, veteraanit nostivat katseen ja konkkasivat
sisään.
Jos ulkopuolinen olisi katsellut tätä
näytelmää katon rajasta niin en usko, että hän olisi pitänyt siihen osallistuvia
täysijärkisinä. Ehkä hän olisi ajatellut katselevansa outoa riittiä, jossa
kunniakansalaiset kävivät vuorotellen osoittamassa arvostuksensa salin keskellä
törröttävälle vahanukelle. Rituaalia sitten kommentoivat toimittajat, jotka televisioruutujen
välityksellä valehtelivat näkevänsä vahanuken pyyhkivän otsaa, löysäävän
rusettia, tervehtivän saliin saapuvia puoluetovereita, koskettavan lempeästi
vaimonsa vatsassa potkivaa pienokaista. Todellakin, jokainen näytelmään
osallistuva näytteli roolinsa viimeiseen piirtoon asti. Kun vahanukke kerran
kaatui erään painijan puristuksen tuloksena,
kamerat suuntasivat hienotunteisesti rouvan vatsan päällä keikkuvaan
rusettiin. Nukke nostettiin pystyyn kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kun vieraat olivat päässeet sisään,
presidentin rouvan isä pyysi hänet ensimmäisenä tanssiin. Se oli koskettava
hetki – sairastihan isä vaikeaa syöpää, eli ehkä viimeistä joulukuutaan.
Kommentaattorit saivat tuskin pyyhittyä kyyneltä poskelta kun seuraava jo
vyöryi. Linna täyttyi pukuloistosta, parien keinuvista askeleista. Toimittajien
haastattelussa vieras toisensa jälkeen päivitteli presidentin tervettä hehkua
ja rouvan viehätysvoimaa.
He saavat niin kauniin lapsen, juhlijat
henkivät. Rouva säteili iloa ja odottavan äidin onnea. Hän halaili ystävää
toisensa jälkeen, kommentoi kameroille näiden olleen upeimmat juhlat koskaan, ja
presidenttisikin oli näissä juhlissa ollut enemmän tohkeissaan kuin missään
aiemmin, vieraana tai isäntä. Johtuneeko tuo lapsesta vai mistä. Tästä alkavat
hyvät ajat, rouva kuiskasi, ja iski kameralle silmää. Kuva tarkkasi vielä
hetken tanssin pyörteissä liehuvia pareja ja nousi sitten ylemmäs, katon
rajaan, heijasti kattokruunun kautta koko lattian väriloistoineen kunnes
sammui.