”Kulturen eller konsten har i sig
inget egenvärde. Det har bara blivit monopoliserats av den som inte har annat
livsinnehåll.”
Björn Wahlroos, HBL 5.6.2013
Hyvä Björn Wahlroos.
Nämä sanat tuskin tulivat
arvaamatta. Samanlaisia ajatuksia on liikkunut ilmassa taholla jos toisellakin
viime vuosina – yllättävää oli vain se, että ne tulivat niinkin
vaikutusvaltaisen ihmisen suusta kuin Te olette.
Taidepiireissä tällaisiin
lausahduksiin suhtaudutaan yleisimmin joko varovaisen huvittuneesti – tai
sitten provosoituen ja tuttavapiirissä kohkaten. Harvoin, jos koskaan
tällaisiin heittoihin suhtaudutaan täysipainoisina lausuntoina, vastaanargumentoiden.
Kulttuuripiireissä on helppoa ohittaa tällaiset sammakoina – mitä ne
perimmiltään ovatkin – mutta se sisältää vaaran.
Suomessa on kasvava joukko ihmisiä,
jotka ihan oikeasti eivät ymmärrä, miksi kulttuuria tuetaan yhteiskunnan
varoilla. Samat ihmiset tuntuvat myös kuvittelevan, että summat, joilla
kulttuurialaa tuetaan, ovat valtavan suuria – ja että kaikki taiteilijat saavat
jonkinlaista taiteilijapalkkaa. Ikävä tosiasia: eivät saa. Ja toinen tosiasia: Taiteilijan
työ tarkoittaa myös 2010-luvun Suomessa useimmiten köyhyyslupausta. Leipä
kerätään pieninä murusina maailmalta: monenmoista työtä tehden,
apurahahakemuksia laatien ja korkeampaa voimaa rukoillen, opettaen,
järjestöissä toimien, sukulaisilta lainaten ja välillä yhteiskunnan apuun
tukeutuen, joko työttömyysavustusten tai sosiaalitoimen kautta. Hyvin harvassa
ovat taiteilijat, jotka 1) pystyvät keskittymään pelkästään taiteen tekemiseen
ja/tai 2) saavat työstään palkkaa, joka yltää edes lähelle suomalaisen
keskiansioita. Ja nyt siis puhumme ihmisistä, jotka ovat ponnistelleet
vuosikaudet – ellei jopa –kymmenet, (mm. tanssijat ja muusikot pikkulapsesta
saakka) oppiakseen työssään tarvittavat taidot, tulleet kerta toisensa jälkeen valituksi
suuresta joukosta, saaneet alansa korkeinta koulutusta, ja tekevät usein 60-80-tuntista
työviikkoa. Se, että työ on kutsumus, ei tarkoita että sitä pitäisi tehdä
ilmaiseksi, tai – kuten välillä käy - maksaa
siitä, että pääsee harjoittamaan ammattiaan. Tämä on kuitenkin tälläkin
hetkellä monen taiteilijan tilanne.
Populistisissa kannanotoissa
asetetaan usein vastakkain kulttuurin ja sosiaali-terveys-sektorin rahat.
Vertailun vuoksi: Sosiaali- ja terveysministeriön budjetti oli vuonna 2011 11,5
miljardia euroa – kulttuurin ja taiteen alan budjetti 445 miljoonaa euroa
(=0,445 miljardia). Tämä siis sisältää kirjastolaitoksen, teatterit,
orkesterit, museot, rakennushankkeet, kaiken. Lisäksi väittäisin, että nämä
rahat eivät suinkaan kilpaile keskenään vaan ovat ennemminkin toisiaan tukevia.
Tästä lisää myöhemmin.
Kerta toisensa jälkeen kuulee myös
ihmisten kysyvän, mikä taiteen arvo on – miksi sitä pitäisi tukea yhteiskunnan
varoista. Eivätkö ne, jotka haluavat taiteilla, voisi taiteilla ihan omilla
rahoillaan - tai sitten niiden rahoilla,
jotka taiteen nauttimisen lystistä ovat valmiita maksamaan lipun hinnan ilman
yhteiskunnan subventioita. Tämäkin kommentti nostaa lyhytnäköisyydellään kulttuurialan
ihmisten niskavillat pystyyn; siksi siihen usein ei edes vaivauduta vastaamaan.
Vastaan nyt lyhyellä ja nopealla tavalla, taiteen vastaanottajan näkökulmasta: jos
lippuja ei tuettaisi yhteiskunnan varoilla, liput olisivat valtavan kalliita,
moninkertaisen hintaisia. Tämä tarkottaisi, että hyvin harvalla olisi varaa
käydä taidelaitoksessa. Kun lipputulot pienenisivät, myös taidelaitokset
katoaisivat – ensimmäisenä alueilta, joilla muutenkin on vaikeaa ja vähän
palveluja. Kansallisooppera, tuo kulttuurikriittisten erityinen vihankohde,
luultavasti selviäisi, mutta muuttuisi varmasti
entistäkin pienemmän eliitin paikaksi (nyt katsomaan on voinut päästä
10-15 eurolla), ja toisaalta laatu huononisi. Sen sijaan maakunnista kuolisivat
museot, teatterit, kirjastot, kaikki.
Ja vielä jos puhutaan taloudesta:
Tutkimusten mukaan jokainen teatteriin sijoitettu euro tulee kunnalle
1,5-2-kertaisena takaisin. Tämä siksi, että teatteri tuo kuntaan kävijöitä
kauempaakin, ja nämä vieraat käyttävät teatterin lisäksi kunnassa muitakin
palveluita, ja nämä mm. käyvät syömässä esityksen jälkeen ja yöpyvät
hotellissa. Lisäksi se vetävyysarvo, mitä kulttuuripalvelut paikkakunnalle
tuovat, on korvaamatonta – samoin kuin työpaikat, joita kulttuurilaitokset
tarjoavat, muillekin kuin näille parjatuille taiteilijoille. Muista
taideinstituutioista kuin teattereista en ole lukenut vastaavia tilastoja,
mutta luulen että niiden vaikutus on vastaava.
Mutta nyt hairahduin taas puhumaan
taloudesta kun piti puhua taiteen itseisarvosta. Sana on vaikea: millä ylipäätään
on itseisarvoa ajassamme?
Itseisarvosta puhuminen tarkoittaa
arvoista puhumista, ja niistähän tässä ajassa, tässä moniarvottomassa
näennäisliberaalissa konsensusilmapiirissä, ei saisi puhua. Sivistyksellä, ihmisten
hyvinvoinnilla, elämän jatkuvuudella, ystävyydellä, rakkaudella, perheellä, kauneudella,
onnellisuudella, sukujuurilla, perinnön siirtämisellä, tiedolla, taidolla, ja
monilla muilla ennen itseisarvoina kunnioitetuilla asioilla on vain
välineellinen arvo tässä karusellissa, jonka ainoa todellinen arvopohja taitaa
liittyä rahan pyörittämiseen.
Itse koen taiteella olevan
itseisarvoa, joka ei ole palautettavissa mihinkään hyötyarvoon. Koska tämä koetusta
itseisarvosta kirjoittaminen on aina tunnustuksellista – samanlaista kuin uskovan
puhe jumalasta – kirjoitan ensin taiteen välinearvoista.
Näitä välinearvoja määritän olevan 1)
dekoratiivinen arvo, 2) arvo status- tai fetissiobjektina, 3) vaihtoarvo- ja
talouden pyörittämiseen liittyvä arvo, 4) arvo tiedonvälittäjänä, 5) arvo kohtaamispaikkana, 6) (mielen-)terveyden
edistämiseen liittyvä arvo, 7) arvo muiden arvojen pönkittäjänä ja/tai
kyseenalaistajana, 8) arvo perinnön
jatkajana ja kehittäjänä.
Yritin listata nämä arvot
konkreettisesta abstraktimpaan suuntaan, selkeästi määritettävästä vaikeasti
määrittyvään. Todellisuudessa eri arvot liukuvat toistensa piiriin, joten
tällainen rajaaminen on aina mielivaltaista. Näistä puhuminen erillisinä ehkä
kuitenkin auttaa jollain tapaa hahmottamaan, miksi taide on niin tärkeää –
ainakin minun ja kaltaisteni mielestä. Missä kaikkialla sen arvo voisi olla, ja
mihin se vaikuttaa.
Dekoratiivinen arvo tarkoittaa yksinkertaisimmillaan
sitä, että seinän koristukseksi on hauska ripustaa kaunis taulu. Se, onko taulu
kuva järvimaisemasta, maalin valumisjälkiä vai videoteos, on tietysti kiinni
aikakaudesta, katsojan silmästä ja arvotuksista. Lasken dekoratiivisen arvon piiriin
kuuluvan myös taiteen viihdytysarvon: illan kuluksi on hauskaa mennä
kuuntelemaan konserttia, katsomaan teatteriesitystä tai tanssia. Taide tekee
elämästä hitusen rikkaampaa. En laske tämän arvon liittyvän mitenkään siihen,
millaisesta taiteesta puhutaan. Myös ”ruma” tai ”epämiellyttävä” teos voi
tuottaa kokijalle rikkaampaa kokemusta maailmasta, ja olla siten
dekoratiiviselta arvoltaan suuri.
Arvo statusobjektina viittaa
siihen, kuinka joissain piireissä kerätään antiikkia, toisissa käydään konserteissa,
kolmansissa teatterissa ja neljänsissä luetaan. Teoksista keskustellaan. Taide
tuottaa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, luo verkostoja. Sen kautta voi
tutustua ihmisiin ja jakaa kokemuksia. Teosten kautta viestitään itsestä
samoin, ja luodaan nokkimajärjestystä, samoin kuin minkä tahansa muun
identiteetin rakennuskeinon kautta. Taide on kuitenkin siitä kiitollinen statusartefakti, että sen
saavuttaminen ei välttämättä vaadi rahaa: kirjaston kirjoja voi lukea
ilmaiseksi, musiikkia kuunnella Spotifysta ja elokuvia näkee televisiosta. Lisäksi voi olla, että lempiteokset kertovat
ihmisestä syvällisemmin kuin statusesineen paikkaa toimittava auto. Arvo statussymbolina
lienee kuitenkin syy siihen, miksi jo sana on ”taide” on monelle punainen
vaate.
Vaihtoarvosta, tai talouden pyörittämisen
määrittämä arvosta, puhuminen taas provosoi taiteilijoita. Taideteosten an sich
vaihtoarvo tuntuu määrittyvän lähes täysin sattumanvaraisella logiikalla, jolla
ei juurikaan ole tekemistä teosten absoluuttisen arvon kanssa, vaan enemmänkin
osana taiteilijan markkina-arvoa. Talouden pyörittämiseen liittyvä arvo liittyy
ehkä enemmän taiteen ympärillä pyöriviin markkinoihin kuin itse taiteeseen.
Tähän liittyy bisneselämän lisäksi myös taiteen, ja taidelaitoksen brändiarvo
kunnille sekä valtioille. Kyky vetää rahaa puoleensa.
Sitten on arvo, joka ehkä on
muuttumassa yhä tärkeämmäksi. Arvo tiedonvälittäjänä. Ennen kansan
lukutaitoahan tämä oli kova asia, ja nyt median kriisin vuoksi taas nousussa.
Taiteen kohdalla kyse on kuitenkin laajemmasta asiasta kuin numeerisen,
historiallisen, luonnontieteellisen tai yhteiskunnallisen tiedon
välittämisestä. Taide välittää kokemuksellista tietoa ihmisenä olemisesta. Yhtä
lailla tunteita, sisäisiä kokemuksia, fantasioita, asioita joille ei löydy
sanoja, kuin faktaa.
Viides listaamani arvo, arvo
kohtaamispaikkana, sisältyy moniin muihin arvoihin. Haluan kuitenkin listata
sen vielä erilliseksi, sillä mielestäni taiteen arvo kohtaamispaikkana ei
tyhjenny pelkästään sen arvoon statusesineenä tai mielenterveyden edistäjänä.
Taide on kohtaamispaikka sekä asian konkreettisessa että abstraktissa
merkityksessä. Ihmiset tulevat taiteen äärelle – teattereihin, elokuviin, oopperaan,
kirjastoihin, konsertteihin, keikoille, taidenäyttelyihin, museoihin –
kohtaamaan toisiaan. Teoksen kautta he kohtaavat sen tekijän, ehkä syvemmin
kuin arkipäiväisen kanssakäymisen tasolle.
Taidetapahtuman kautta kokijat myös kohtaavat toisiaan, usein
eräänlaisessa jaetun yksityisyyden tilassa. Teoksen kautta on mahdollista kokea
mitä yksityisimpiä tunteitaan muiden, tuntemattomien ihmisten, kanssa. Moni
ei-taidealalla oleva tuttavani on kertonut, kuinka ihanaa teatterissa on, kun
saa nauraa ja itkeä yhdessä muiden kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa tunteiden
julkinen näyttäminen on harvinaista, mutta taiteen äärellä se on täysin
sallittua, jopa suotavaa. Tämä tuottaa puhdistumisen kokemuksen, ihmiset
sanovat usein lähtevänsä taide-elämyksistä voimaantuneina. Ja vaikka teos ei
tuottaisi tätä kokemusta, se on silti herättänyt jonkin reaktion. Sekin
sisältää informaatiota kokijan sisimmästä.
Taide tarjoaa myös kohtaamispaikan itsensä kanssa. Tekijä kommunikoi
jotain itsestään teokseen, ja se ehkä resonoi. Itse koen myös tärkeäksi sen,
kuinka monia ihmisiä olen itse elämääni saanut taidepiirien kautta. Taiteen
tekemisen ja kokemisen kautta on helppo tutustua toiseen, sekä kevyellä että
syvällä tasolla. En usko, että millään muulla alalla olisin voinut saada niin
monipuolista ihmisyyden kirjoa ystäväpiiriini.
Kuudes arvo on arvo terveyden, ja
etenkin mielenterveyden edistäjänä. Tämä arvo on sellainen, josta usein
puhutaan julkisessa keskustelussa, kun halutaan korostaa taiteen arvoa. Taide
on osaltaan myös sosiaali- ja terveyspolitiikan jatke. Taiteen tekeminen ja
kokeminen on valtavan hienoa terapiaa lukemattomille ihmisille. Taiteen kautta
voi purkaa omia tunteitaan, olla yhteydessä muihin ihmisiin, kokea
samaistumista ja puhdistumista, löytää iloa ja huumoria, oppia itsestään.
Taiteen tekeminen luo merkityksellisyyden tunnetta, ja taiteesta nauttiminen
rikastuttaa elämää. En tiedä, ovatko taiteeseen syventyneet ihmiset
onnellisempia kuin syventymättömät, mutta ainakin he ovat onnellisempia kuin
olisivat ilman taidetta.
Seitsemännen arvon kohdalla
päästään poliittisen keskustelun kuumaan ytimeen. On tahoja, jotka haluaisivat
valjastaa kaiken taiteen jonkin poliittisen ideologian tai arvomaailman lipunkannattajaksi.
Toiset tahot taas näkevät taiteen arvon kyseenalaistajana ja/tai
riippumattomana yhteiskunnallisena toimijana. Itse pidän tärkeänä sitä, että
taide on täysin vapaa kaikista poliittisista pyrkimyksistä. Toinen kysymys
onkin se, mitä tämä vapaus tarkoittaa. Riittääkö negatiivinen vapaus, eli se
että kukaan ei kiellä tekemästä mitä tahansa (poliittisia) arvoja edistävää tai
kyseenalaistavaa taidetta? Vai tarvitaanko myös positiivinen vapaus – eli että mitä
tahansa arvomaailmaa tai ideologiaa edustavilla taiteilijoilla ja teoksilla
olisi mahdollisuudet saada rahoitusta ja resursseja, todellinen mahdollisuus
toteutua? Aatemaailmojen muotivirtaukset, sekä rahoittajatahojen kulloisetkin
painotukset, määrittävät aina sen, mikä taide on arvokkaampaa kuin toinen, ja
tämä vaikuttaa voimakkaastikin siihen, millaista taidetta Suomessa tehdään. Tämä
sisältää oman vaaransa, jos tuki painottuu kovin voimakkaasti jonkin tietyn
ideologian mukaan.
Kahdeksas arvo on se, jonka itse
koen tärkeimmäksi.
Taiteen arvo perinnön jatkajana ja
kehittäjänä. Tua Harno kuvasi kirjassaan Ne jotka jäävät lapsia pullopostiksi
tulevaisuuteen. Samanlaisena pullopostina näen taiteen. Siihen kerrostuvat
sedimentiksi menneiden ja nyt olevien ihmisyksilöiden terveiset tulevien
ihmisolentojen löydettäväksi. Jokainen sukupolvi muodostaa oman käsityksensä
edeltäjien pohjalta, ottaa osan esteettisistä ihanteista, osaa muokkaa
mieleisekseen, ja painaa kädenjälkensä yhteiseen luolamaalaukseen. Tämä
kerrostuma on kokonaisuutena paljon arvokkaampi kuin osiensa summa.
Oma credoni taiteen itseisarvosta:
taiteen arvo on paitsi näiden välinearvojen yhteistulemassa, myös jossain
sellaisessa, joka liittyy ihmisenä olemisen syvimpään ytimeen. Maslow’n tarvehierarkiassa taide on listattu
ylimmälle portaalle, eli se on ihmiselämälle ikään kuin toissijainen tarve
suhteessa fysiologisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä tulkintaa ohjaakin
luultavasti paljon ajattelua siinä, että nähdään taiteen olevan jotain
ylimääräistä. Jotain mitä tuetaan ja tehdään, jos resursseja jää.
Todellisuudessa tarve kokea ja tehdä taidetta kuuluu ihmisen perustarpeisiin
siinä, missä tarve saada ravintoa, tarve rakastaa ja saada rakkautta, tarve
kokea olevansa turvassa. En tarkoita tällä sitä, että jokaisella ihmisellä
olisi päivittäin pakonomainen tarve saada annoksensa korkeakulttuuria.
Tarkoitan sitä, että ihmiset tekevät taidetta ja nauttivat siitä kaikissa
olosuhteissa. Primitiivisimmät heimot tanssivat ja laulavat yhdessä, tekevät
koriste-esineitä, kertovat tarinoita. Ihmiset ovat tehneet taidetta Leningradin
piirityksen keskellä, keskitysleireillä, eristysvankeina. Taidetta tehdään
mielisairaaloissa ja kuolemansairaiden vuodeosastoilla. Piirrokset, musiikki,
runot, kertomukset, tanssi, draamalliset esitykset, ne auttavat kestämään,
valavat toivoa, ja jos ei muuta – siirtävät hetkeksi ajatukset pois epätoivosta,
jossa eletään. Taide luo kauneutta, iloa ja merkityksen tunnetta sinne, missä toivottomuus
on ottamassa vallan. Joka tätä epäilee, voi tutustua Anne Frankin
päiväkirjoihin, Shostakovitshin Seitsemänteen sinfoniaan tai Elvi Sinervon
kuritushuoneessa kirjoitettuihin runoihin.
Hyvä Björn Wahlroos:
Pyydän Teitä miettimään kaksi
kertaa ennen kuin päästätte suustanne mitä tahansa sammakoita. Ajassamme elää
taidevihamielisiä ajatuksia, ja ne kytevät
ihmisissä, joita yhteiskunta on kohdellut kurjasti. Heidän sisällään viha
ja katkeruus etsivät kohdettaan. Mikä olisi helpompi kohde, kuin samassa
asemassa olevat, eli pienillä apurahoilla tai sosiaaliturvatuella elävät
taiteilijat? Jos todella tarkoititte, mitä sanoitte, ette todellakaan ole
ajatellut asiaa kovin pitkälle. Toivottavasti kirjoitukseni auttaa Teitä
hahmottamaan asiassa laajempia näkökulmia.
En usko, että Tekään, hyvä Björn
Wahlroos, toivotte, että seuraisimme Hollannin tietä taiteen tukien
leikkaamisessa. Sikäläiset polittiset manööverit näyttäytyvät paitsi
populistisina ja lyhytnäköisinä, myös
tulonsiirtoina köyhemmiltä rikkaammille. Leikkaukset nimittäin otettiin
lippujen nuorisoalennuksista, kiertuetoiminnasta, kokeilevammasta
ohjelmistosta, nuorten ammattilaisten teatteritaloista, pop- ja
kansanmusiikkifestivaaleista – ja leikkaamatta jätettiin museoista ja
oopperatalosta. En tiedä, harmittaako Teitä tämä käänteinen Robin Hood-ilmiö. Voi
olla, että näette senkin olevan markkinoiden korjattavissa oleva asia, niin
kuin lopulta mikä tahansa inhimillinen epäoikeudenmukaisuus järjestelmässämme;
kaikki horjuminen johtaa lopulta vain suurempaan talouden vapautumiseen. Samalla
tavalla taidettiin muuten ajatella myös Neuvostoliitossa sosialismin tiestä
kohti täydellistynyttä kommunismia.
Minä olen vain taiteilija.
Ammattitaitoni on teatteriesitysten tekemisessä, ei taloustieteissä, ei laskelmien
tekemisessä eikä niiden esittämisessä. Väitän kuitenkin, että jos
kulttuurilaitoksilta leikataan, säästetyt rahasummat tulevat yhteiskunnan
maksettavaksi moninkertaisesti, ja paljon ikävämmissä merkeissä.
Ystävällisin terveisin
Aino Kivi
teatteriohjaaja
teatteriohjaaja
