TAITEEN ITSEISARVOSTA // KIRJE NALLELLE

”Kulturen eller konsten har i sig inget egenvärde. Det har bara blivit monopoliserats av den som inte har annat livsinnehåll.”

Björn Wahlroos, HBL 5.6.2013

Hyvä Björn Wahlroos.

Nämä sanat tuskin tulivat arvaamatta. Samanlaisia ajatuksia on liikkunut ilmassa taholla jos toisellakin viime vuosina – yllättävää oli vain se, että ne tulivat niinkin vaikutusvaltaisen ihmisen suusta kuin Te olette.

Taidepiireissä tällaisiin lausahduksiin suhtaudutaan yleisimmin joko varovaisen huvittuneesti – tai sitten provosoituen ja tuttavapiirissä kohkaten. Harvoin, jos koskaan tällaisiin heittoihin suhtaudutaan täysipainoisina lausuntoina, vastaanargumentoiden. Kulttuuripiireissä on helppoa ohittaa tällaiset sammakoina – mitä ne perimmiltään ovatkin – mutta se sisältää vaaran.

Suomessa on kasvava joukko ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät ymmärrä, miksi kulttuuria tuetaan yhteiskunnan varoilla. Samat ihmiset tuntuvat myös kuvittelevan, että summat, joilla kulttuurialaa tuetaan, ovat valtavan suuria – ja että kaikki taiteilijat saavat jonkinlaista taiteilijapalkkaa. Ikävä tosiasia: eivät saa. Ja toinen tosiasia: Taiteilijan työ tarkoittaa myös 2010-luvun Suomessa useimmiten köyhyyslupausta. Leipä kerätään pieninä murusina maailmalta: monenmoista työtä tehden, apurahahakemuksia laatien ja korkeampaa voimaa rukoillen, opettaen, järjestöissä toimien, sukulaisilta lainaten ja välillä yhteiskunnan apuun tukeutuen, joko työttömyysavustusten tai sosiaalitoimen kautta. Hyvin harvassa ovat taiteilijat, jotka 1) pystyvät keskittymään pelkästään taiteen tekemiseen ja/tai 2) saavat työstään palkkaa, joka yltää edes lähelle suomalaisen keskiansioita. Ja nyt siis puhumme ihmisistä, jotka ovat ponnistelleet vuosikaudet – ellei jopa –kymmenet, (mm. tanssijat ja muusikot pikkulapsesta saakka) oppiakseen työssään tarvittavat taidot, tulleet kerta toisensa jälkeen valituksi suuresta joukosta, saaneet alansa korkeinta koulutusta, ja tekevät usein 60-80-tuntista työviikkoa. Se, että työ on kutsumus, ei tarkoita että sitä pitäisi tehdä ilmaiseksi, tai – kuten välillä käy -   maksaa siitä, että pääsee harjoittamaan ammattiaan. Tämä on kuitenkin tälläkin hetkellä monen taiteilijan tilanne.

Populistisissa kannanotoissa asetetaan usein vastakkain kulttuurin ja sosiaali-terveys-sektorin rahat. Vertailun vuoksi: Sosiaali- ja terveysministeriön budjetti oli vuonna 2011 11,5 miljardia euroa – kulttuurin ja taiteen alan budjetti 445 miljoonaa euroa (=0,445 miljardia). Tämä siis sisältää kirjastolaitoksen, teatterit, orkesterit, museot, rakennushankkeet, kaiken. Lisäksi väittäisin, että nämä rahat eivät suinkaan kilpaile keskenään vaan ovat ennemminkin toisiaan tukevia. Tästä lisää myöhemmin. 

Kerta toisensa jälkeen kuulee myös ihmisten kysyvän, mikä taiteen arvo on – miksi sitä pitäisi tukea yhteiskunnan varoista. Eivätkö ne, jotka haluavat taiteilla, voisi taiteilla ihan omilla rahoillaan -  tai sitten niiden rahoilla, jotka taiteen nauttimisen lystistä ovat valmiita maksamaan lipun hinnan ilman yhteiskunnan subventioita. Tämäkin kommentti nostaa lyhytnäköisyydellään kulttuurialan ihmisten niskavillat pystyyn; siksi siihen usein ei edes vaivauduta vastaamaan. Vastaan nyt lyhyellä ja nopealla tavalla, taiteen vastaanottajan näkökulmasta: jos lippuja ei tuettaisi yhteiskunnan varoilla, liput olisivat valtavan kalliita, moninkertaisen hintaisia. Tämä tarkottaisi, että hyvin harvalla olisi varaa käydä taidelaitoksessa. Kun lipputulot pienenisivät, myös taidelaitokset katoaisivat – ensimmäisenä alueilta, joilla muutenkin on vaikeaa ja vähän palveluja. Kansallisooppera, tuo kulttuurikriittisten erityinen vihankohde, luultavasti selviäisi, mutta muuttuisi varmasti  entistäkin pienemmän eliitin paikaksi (nyt katsomaan on voinut päästä 10-15 eurolla), ja toisaalta laatu huononisi. Sen sijaan maakunnista kuolisivat museot, teatterit, kirjastot, kaikki.

Ja vielä jos puhutaan taloudesta: Tutkimusten mukaan jokainen teatteriin sijoitettu euro tulee kunnalle 1,5-2-kertaisena takaisin. Tämä siksi, että teatteri tuo kuntaan kävijöitä kauempaakin, ja nämä vieraat käyttävät teatterin lisäksi kunnassa muitakin palveluita, ja nämä mm. käyvät syömässä esityksen jälkeen ja yöpyvät hotellissa. Lisäksi se vetävyysarvo, mitä kulttuuripalvelut paikkakunnalle tuovat, on korvaamatonta – samoin kuin työpaikat, joita kulttuurilaitokset tarjoavat, muillekin kuin näille parjatuille taiteilijoille. Muista taideinstituutioista kuin teattereista en ole lukenut vastaavia tilastoja, mutta luulen että niiden vaikutus on vastaava.

Mutta nyt hairahduin taas puhumaan taloudesta kun piti puhua taiteen itseisarvosta. Sana on vaikea: millä ylipäätään on itseisarvoa ajassamme?

Itseisarvosta puhuminen tarkoittaa arvoista puhumista, ja niistähän tässä ajassa, tässä moniarvottomassa näennäisliberaalissa konsensusilmapiirissä, ei saisi puhua. Sivistyksellä, ihmisten hyvinvoinnilla, elämän jatkuvuudella, ystävyydellä, rakkaudella, perheellä, kauneudella, onnellisuudella, sukujuurilla, perinnön siirtämisellä, tiedolla, taidolla, ja monilla muilla ennen itseisarvoina kunnioitetuilla asioilla on vain välineellinen arvo tässä karusellissa, jonka ainoa todellinen arvopohja taitaa liittyä rahan pyörittämiseen.

Itse koen taiteella olevan itseisarvoa, joka ei ole palautettavissa mihinkään hyötyarvoon. Koska tämä koetusta itseisarvosta kirjoittaminen on aina tunnustuksellista – samanlaista kuin uskovan puhe jumalasta – kirjoitan ensin taiteen välinearvoista.

Näitä välinearvoja määritän olevan 1) dekoratiivinen arvo, 2) arvo status- tai fetissiobjektina, 3) vaihtoarvo- ja talouden pyörittämiseen liittyvä arvo, 4) arvo tiedonvälittäjänä,  5) arvo kohtaamispaikkana, 6) (mielen-)terveyden edistämiseen liittyvä arvo, 7) arvo muiden arvojen pönkittäjänä ja/tai kyseenalaistajana,  8) arvo perinnön jatkajana ja kehittäjänä.

Yritin listata nämä arvot konkreettisesta abstraktimpaan suuntaan, selkeästi määritettävästä vaikeasti määrittyvään. Todellisuudessa eri arvot liukuvat toistensa piiriin, joten tällainen rajaaminen on aina mielivaltaista. Näistä puhuminen erillisinä ehkä kuitenkin auttaa jollain tapaa hahmottamaan, miksi taide on niin tärkeää – ainakin minun ja kaltaisteni mielestä. Missä kaikkialla sen arvo voisi olla, ja mihin se vaikuttaa.

Dekoratiivinen arvo tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että seinän koristukseksi on hauska ripustaa kaunis taulu. Se, onko taulu kuva järvimaisemasta, maalin valumisjälkiä vai videoteos, on tietysti kiinni aikakaudesta, katsojan silmästä ja arvotuksista. Lasken dekoratiivisen arvon piiriin kuuluvan myös taiteen viihdytysarvon: illan kuluksi on hauskaa mennä kuuntelemaan konserttia, katsomaan teatteriesitystä tai tanssia. Taide tekee elämästä hitusen rikkaampaa. En laske tämän arvon liittyvän mitenkään siihen, millaisesta taiteesta puhutaan. Myös ”ruma” tai ”epämiellyttävä” teos voi tuottaa kokijalle rikkaampaa kokemusta maailmasta, ja olla siten dekoratiiviselta arvoltaan suuri.

Arvo statusobjektina viittaa siihen, kuinka joissain piireissä kerätään antiikkia, toisissa käydään konserteissa, kolmansissa teatterissa ja neljänsissä luetaan. Teoksista keskustellaan. Taide tuottaa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, luo verkostoja. Sen kautta voi tutustua ihmisiin ja jakaa kokemuksia. Teosten kautta viestitään itsestä samoin, ja luodaan nokkimajärjestystä, samoin kuin minkä tahansa muun identiteetin rakennuskeinon kautta.  Taide on kuitenkin  siitä kiitollinen statusartefakti, että sen saavuttaminen ei välttämättä vaadi rahaa: kirjaston kirjoja voi lukea ilmaiseksi, musiikkia kuunnella Spotifysta ja elokuvia näkee televisiosta.  Lisäksi voi olla, että lempiteokset kertovat ihmisestä syvällisemmin kuin statusesineen paikkaa toimittava auto. Arvo statussymbolina lienee kuitenkin syy siihen, miksi jo sana on ”taide” on monelle punainen vaate.

Vaihtoarvosta, tai talouden pyörittämisen määrittämä arvosta, puhuminen taas provosoi taiteilijoita. Taideteosten an sich vaihtoarvo tuntuu määrittyvän lähes täysin sattumanvaraisella logiikalla, jolla ei juurikaan ole tekemistä teosten absoluuttisen arvon kanssa, vaan enemmänkin osana taiteilijan markkina-arvoa. Talouden pyörittämiseen liittyvä arvo liittyy ehkä enemmän taiteen ympärillä pyöriviin markkinoihin kuin itse taiteeseen. Tähän liittyy bisneselämän lisäksi myös taiteen, ja taidelaitoksen brändiarvo kunnille sekä valtioille. Kyky vetää rahaa puoleensa.

Sitten on arvo, joka ehkä on muuttumassa yhä tärkeämmäksi. Arvo tiedonvälittäjänä. Ennen kansan lukutaitoahan tämä oli kova asia, ja nyt median kriisin vuoksi taas nousussa. Taiteen kohdalla kyse on kuitenkin laajemmasta asiasta kuin numeerisen, historiallisen, luonnontieteellisen tai yhteiskunnallisen tiedon välittämisestä. Taide välittää kokemuksellista tietoa ihmisenä olemisesta. Yhtä lailla tunteita, sisäisiä kokemuksia, fantasioita, asioita joille ei löydy sanoja, kuin faktaa.

Viides listaamani arvo, arvo kohtaamispaikkana, sisältyy moniin muihin arvoihin. Haluan kuitenkin listata sen vielä erilliseksi, sillä mielestäni taiteen arvo kohtaamispaikkana ei tyhjenny pelkästään sen arvoon statusesineenä tai mielenterveyden edistäjänä. Taide on kohtaamispaikka sekä asian konkreettisessa että abstraktissa merkityksessä. Ihmiset tulevat taiteen äärelle – teattereihin, elokuviin, oopperaan, kirjastoihin, konsertteihin, keikoille, taidenäyttelyihin, museoihin – kohtaamaan toisiaan. Teoksen kautta he kohtaavat sen tekijän, ehkä syvemmin kuin arkipäiväisen kanssakäymisen tasolle.  Taidetapahtuman kautta kokijat myös kohtaavat toisiaan, usein eräänlaisessa jaetun yksityisyyden tilassa. Teoksen kautta on mahdollista kokea mitä yksityisimpiä tunteitaan muiden, tuntemattomien ihmisten, kanssa. Moni ei-taidealalla oleva tuttavani on kertonut, kuinka ihanaa teatterissa on, kun saa nauraa ja itkeä yhdessä muiden kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa tunteiden julkinen näyttäminen on harvinaista, mutta taiteen äärellä se on täysin sallittua, jopa suotavaa. Tämä tuottaa puhdistumisen kokemuksen, ihmiset sanovat usein lähtevänsä taide-elämyksistä voimaantuneina. Ja vaikka teos ei tuottaisi tätä kokemusta, se on silti herättänyt jonkin reaktion. Sekin sisältää informaatiota kokijan sisimmästä.  Taide tarjoaa myös kohtaamispaikan itsensä kanssa. Tekijä kommunikoi jotain itsestään teokseen, ja se ehkä resonoi. Itse koen myös tärkeäksi sen, kuinka monia ihmisiä olen itse elämääni saanut taidepiirien kautta. Taiteen tekemisen ja kokemisen kautta on helppo tutustua toiseen, sekä kevyellä että syvällä tasolla. En usko, että millään muulla alalla olisin voinut saada niin monipuolista ihmisyyden kirjoa ystäväpiiriini.

Kuudes arvo on arvo terveyden, ja etenkin mielenterveyden edistäjänä. Tämä arvo on sellainen, josta usein puhutaan julkisessa keskustelussa, kun halutaan korostaa taiteen arvoa. Taide on osaltaan myös sosiaali- ja terveyspolitiikan jatke. Taiteen tekeminen ja kokeminen on valtavan hienoa terapiaa lukemattomille ihmisille. Taiteen kautta voi purkaa omia tunteitaan, olla yhteydessä muihin ihmisiin, kokea samaistumista ja puhdistumista, löytää iloa ja huumoria, oppia itsestään. Taiteen tekeminen luo merkityksellisyyden tunnetta, ja taiteesta nauttiminen rikastuttaa elämää. En tiedä, ovatko taiteeseen syventyneet ihmiset onnellisempia kuin syventymättömät, mutta ainakin he ovat onnellisempia kuin olisivat ilman taidetta.

Seitsemännen arvon kohdalla päästään poliittisen keskustelun kuumaan ytimeen. On tahoja, jotka haluaisivat valjastaa kaiken taiteen jonkin poliittisen ideologian tai arvomaailman lipunkannattajaksi. Toiset tahot taas näkevät taiteen arvon kyseenalaistajana ja/tai riippumattomana yhteiskunnallisena toimijana. Itse pidän tärkeänä sitä, että taide on täysin vapaa kaikista poliittisista pyrkimyksistä. Toinen kysymys onkin se, mitä tämä vapaus tarkoittaa. Riittääkö negatiivinen vapaus, eli se että kukaan ei kiellä tekemästä mitä tahansa (poliittisia) arvoja edistävää tai kyseenalaistavaa taidetta? Vai tarvitaanko myös positiivinen vapaus – eli että mitä tahansa arvomaailmaa tai ideologiaa edustavilla taiteilijoilla ja teoksilla olisi mahdollisuudet saada rahoitusta ja resursseja, todellinen mahdollisuus toteutua? Aatemaailmojen muotivirtaukset, sekä rahoittajatahojen kulloisetkin painotukset, määrittävät aina sen, mikä taide on arvokkaampaa kuin toinen, ja tämä vaikuttaa voimakkaastikin siihen, millaista taidetta Suomessa tehdään. Tämä sisältää oman vaaransa, jos tuki painottuu kovin voimakkaasti jonkin tietyn ideologian mukaan.

Kahdeksas arvo on se, jonka itse koen tärkeimmäksi.

Taiteen arvo perinnön jatkajana ja kehittäjänä. Tua Harno kuvasi kirjassaan Ne jotka jäävät lapsia pullopostiksi tulevaisuuteen. Samanlaisena pullopostina näen taiteen. Siihen kerrostuvat sedimentiksi menneiden ja nyt olevien ihmisyksilöiden terveiset tulevien ihmisolentojen löydettäväksi. Jokainen sukupolvi muodostaa oman käsityksensä edeltäjien pohjalta, ottaa osan esteettisistä ihanteista, osaa muokkaa mieleisekseen, ja painaa kädenjälkensä yhteiseen luolamaalaukseen. Tämä kerrostuma on kokonaisuutena paljon arvokkaampi kuin osiensa summa.

Oma credoni taiteen itseisarvosta: taiteen arvo on paitsi näiden välinearvojen yhteistulemassa, myös jossain sellaisessa, joka liittyy ihmisenä olemisen syvimpään ytimeen.  Maslow’n tarvehierarkiassa taide on listattu ylimmälle portaalle, eli se on ihmiselämälle ikään kuin toissijainen tarve suhteessa fysiologisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä tulkintaa ohjaakin luultavasti paljon ajattelua siinä, että nähdään taiteen olevan jotain ylimääräistä. Jotain mitä tuetaan ja tehdään, jos resursseja jää. Todellisuudessa tarve kokea ja tehdä taidetta kuuluu ihmisen perustarpeisiin siinä, missä tarve saada ravintoa, tarve rakastaa ja saada rakkautta, tarve kokea olevansa turvassa. En tarkoita tällä sitä, että jokaisella ihmisellä olisi päivittäin pakonomainen tarve saada annoksensa korkeakulttuuria. Tarkoitan sitä, että ihmiset tekevät taidetta ja nauttivat siitä kaikissa olosuhteissa. Primitiivisimmät heimot tanssivat ja laulavat yhdessä, tekevät koriste-esineitä, kertovat tarinoita. Ihmiset ovat tehneet taidetta Leningradin piirityksen keskellä, keskitysleireillä, eristysvankeina. Taidetta tehdään mielisairaaloissa ja kuolemansairaiden vuodeosastoilla. Piirrokset, musiikki, runot, kertomukset, tanssi, draamalliset esitykset, ne auttavat kestämään, valavat toivoa, ja jos ei muuta – siirtävät hetkeksi ajatukset pois epätoivosta, jossa eletään. Taide luo kauneutta, iloa ja merkityksen tunnetta sinne, missä toivottomuus on ottamassa vallan. Joka tätä epäilee, voi tutustua Anne Frankin päiväkirjoihin, Shostakovitshin Seitsemänteen sinfoniaan tai Elvi Sinervon kuritushuoneessa kirjoitettuihin runoihin.

Hyvä Björn Wahlroos:

Pyydän Teitä miettimään kaksi kertaa ennen kuin päästätte suustanne mitä tahansa sammakoita. Ajassamme elää taidevihamielisiä ajatuksia, ja ne kytevät  ihmisissä, joita yhteiskunta on kohdellut kurjasti. Heidän sisällään viha ja katkeruus etsivät kohdettaan. Mikä olisi helpompi kohde, kuin samassa asemassa olevat, eli pienillä apurahoilla tai sosiaaliturvatuella elävät taiteilijat? Jos todella tarkoititte, mitä sanoitte, ette todellakaan ole ajatellut asiaa kovin pitkälle. Toivottavasti kirjoitukseni auttaa Teitä hahmottamaan asiassa laajempia näkökulmia.

En usko, että Tekään, hyvä Björn Wahlroos, toivotte, että seuraisimme Hollannin tietä taiteen tukien leikkaamisessa. Sikäläiset polittiset manööverit näyttäytyvät paitsi populistisina ja lyhytnäköisinä,  myös tulonsiirtoina köyhemmiltä rikkaammille. Leikkaukset nimittäin otettiin lippujen nuorisoalennuksista, kiertuetoiminnasta, kokeilevammasta ohjelmistosta, nuorten ammattilaisten teatteritaloista, pop- ja kansanmusiikkifestivaaleista – ja leikkaamatta jätettiin museoista ja oopperatalosta. En tiedä, harmittaako Teitä tämä käänteinen Robin Hood-ilmiö. Voi olla, että näette senkin olevan markkinoiden korjattavissa oleva asia, niin kuin lopulta mikä tahansa inhimillinen epäoikeudenmukaisuus järjestelmässämme; kaikki horjuminen johtaa lopulta vain suurempaan talouden vapautumiseen. Samalla tavalla taidettiin muuten ajatella myös Neuvostoliitossa sosialismin tiestä kohti täydellistynyttä kommunismia. 

Minä olen vain taiteilija. Ammattitaitoni on teatteriesitysten tekemisessä, ei taloustieteissä, ei laskelmien tekemisessä eikä niiden esittämisessä. Väitän kuitenkin, että jos kulttuurilaitoksilta leikataan, säästetyt rahasummat tulevat yhteiskunnan maksettavaksi moninkertaisesti, ja paljon ikävämmissä merkeissä.

Ystävällisin terveisin

Aino Kivi
teatteriohjaaja