SUURI NÄYTTÄMÖ ON FASISTINEN KEKSINTO

Meillä Suomessa on aukilausumaton näennäinen yhteisymmärrys siitä, että olisimme yksi kansa. Tähän myyttiin kuuluvat kansallisromanttisesta ajasta alkavan taideperinteen lisäksi myös esimerkiksi talvisota, käsitys suomen kielestä koko kansan kielenä, käsitys hyvinvointiyhteiskunnasta, joka kannattelee koko kansaa, käsitys kansan yhtenäisestä historiasta taistelusta taisteluun, sortovallasta sortovaltaan, Venäjän vallan alta Euroviisuhäviöiden kautta vuoteen 1995 ja jääkiekon maailmanmestaruuden voittoon ja Nokian nousuun - ja siita taas tuhoon. Meidän kansallinen kertomuksemme toistaa myyttiä ikuisesti alistetusta, joka jatkuvasti taistelee tietä valoon. Olemme enemmistökansa, jolla on vähemmistöidentiteetti. Paitsi että. Nämä meidän kansalliset myyttimme koskevat vain osaa kansasta. Enemmistöä, ehkä. Laajaa suomenkielista ja -mielista keskiluokkaa. Mutta eivät todellakaan kaikkia. 

 Meillä on saamelaiset, maamme alkuperaiskansa, jonka olemme alistaneet sorron alle, mitä emme edelleenkään ole kunnolla itsellemme myöntäneet. Meillä on suomenruotsalaiset, jotka meidän mielestämme ovat jo niin pitkään olleet erikoisasemassa suhteessa meihin, että nyt heitä on ok haukkua ja hakata raitiovaunuissa. Meillä on romanikerjäläiset, jotka ikävästi pilaavat katukuvamme muistuttamalla eriarvoisuudesta ja köyhyydestä. Meillä on omat köyhämme, jotka sentään tajuavat pysyä pois kaduilta kerjäämästä, ja pian myös häipyvät leipäjonoista hankkimaan ruokansa - niin, mistä sen hankkivatkaan. Meillä on maahanmuuttajat. Meilla on vammaiset. Meilla on seksuaaliset vahemmistot. Meillä on vanhukset, joiden asiat ovat kyllä aika huonosti, mutta jotka ovatkin olleet osa meitä enemmistöä, joten niitä ei oikeastaan tarvitse edes ajatella tässä esseessä. Meillä on maahanmuuttajat, jotka pitäisi pitää jollain tavalla pois meidän maastamme, tai ainakin säännöstellä vahvasti niitten tuloa, että ne pystyisivät integroitumaan meidän maailman parhaaseen kansaamme, etkä ainakaan toisi mitään omien kulttuuriensa piirteitä, paitsi ehkä ruokaa ja hauskoja vaatteita.  Ja ai niin, sittenhän meillä on vielä naiset (jotka tosin taitavat olla enemmistö, mutta jostain syystä nekin pitää tässä välissä aina mainita), mutta ei niistä sen enempää tässä maassa, sillä meillähän on jo se tasa-arvo.

Vähemmistöt esiintyvät kaikkialla – siis lehdissä, mediassa, taiteessa, teatterissa – reunahuomautuksina ja väriläikkinä. Hyvin harvoin he ovat aidosti fokuksessa; hyvin harvoin he ovat näkökulmahahmoja; hyvin harvoin he ovat niitä, jotka tekevät sääntöjä tai kommentoivat enemmistön toimintaa oma nimensä jutun signeeraajana.

Me suomalaiset emme koe sitä ongelmaksi, koska ajattelemme, että vähemmistön edustajia on kuitenkin niin vähän. Ja niistä vähistä me enemmistöläiset osaamme tietenkin pitää huolen. Mehän olemme maailman tasa-arvoisin ja demokraattisin ja muutenkin paras maa.  Ja sitä paitsi, me enemmistöläiset ymmärrämme, sillä olemme itsekin päähän potkittuja. Totta puhuen, emme taida olla. Meillä menee aika helvetin hyvin.Ja me olemme siksi haikailemattoman ylimielisia: sokeita ja kuuroja kaikelle sorrolle, johon itse olemme syyllisia.

Suuri näyttämö on Suomen kontekstissa fasistinen instituutio. Siinä, missä sanotaan, että suurella näyttämöllä tulisi käsitellä kansallisen luokan kysymyksiä ja aiheita, tarkoitetaan, että suurella näyttämöllä tulisi käsitellä suurta enemmistöä kiinnostavia aiheita. Suuri näyttämö on jo paikkana ja tapahtumana voimakkaasti tietylle enemmistön eliitille suunnattu asia, jota toki virallisesti sekä teatterilaisten keskuudessa että muissakin yhteyksissä saatetaan kutsua ”kansaksi”, mutta joka sinällään on erittäin rajautunut joukko ihmisiä. Suurten näyttämöiden katsomo ei todellakaan läpileikkaa kansaa, ja jo niin väittäminen rajaa ”kansan” käsitteen poliittisesti vinoutuneesti.

Perustelen tätä johtopäätöstäni. Aloitetaan ihan teatterissa käymisen perusedellytyksistä.

Liput suuren näyttämön esityksiin maksavat 25-60 euroa. Esitys kestää vähintään 2 tuntia ja alkaa useimmiten iltaisin klo 19. Pienipalkkaiselle tai työttömälle jo lipun hinta on mahdoton summa käytettäväksi johonkin sellaiseen kuin teatteriesitys. Lisäksi perheellisten pitäisi järjestää lastenhoito koko illaksi. Nämä asiat karsivat jo suuren joukon potentiaalisia katsojia. Lisää kuitenkin tulee. 

Suuren näyttämön esityksissä puhutaan suomea. Jos et ymmärrä, on turhaa lähteä. Nykyaikaisilla suurilla näyttämöillä on muutama pyörätuolipaikka, mutta se ei todellakaan tarkoita että pyörätuolilla olisi helppo liikkua teatterin tiloissa. 

Nämä ihan perustavimmanlaatuiset edellytykset ovat rajanneet jo suuren joukon vähemmistöjä katsomoista pois. 

Puhumattakaan teosten aiheistosta.

Jos sanotaan, että suurelle näyttämölle tulisi tehdä esityksiä kansallisesti läpileikkaavista aiheista, tarkoitetaan että tulisi tehdä suurta enemmistöä koskettavia teoksia, toisin sanoen teoksia vaikkapa talvisodasta, jonka kautta suuri valkoinen kantasuomalainen keskiluokkainen vammaton heteroenemmistö voisi kokea vielä enemmän keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Niinpä suuri näyttämö on keksintönä suorastaan fasistinen. 

Totta puhuen, jos katsoo sitä ohjelmistoa joka suurilla näyttämöillä tällä hetkellä Suomessa pyörii, täytyy sanoa että keskivertonaistenlehti on huomattavasti suvaitsevampi ja radikaalimpi  kuin suurten näyttämöiden ohjelmisto. Annassa ja MeNaisissa haastatellaan omilla nimillä ja kasvoilla mielenterveyskuntoutujia, prostituoituja ja strippareita, perheväkivallan uhreja, hiv:tä sairastavia tavallisia suomalaisia naisia, nuorisokodeissa kasvaneita nuoria, entisiä narkomaaneja, sukupuolta vaihtanutta pappia, hyvin erilaisilla taustoilla maahan- ja maastamuuttaneita, lapsensa menettäneitä, työpaikkansa menettäneitä, rahansa menettäneitä, kaiken menettäneitä Suomesta ja joka puolelta maailmaa. Suurilla näyttämöillä pyöritetään vuosi toisensa jälkeen Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa tehtailtuja menestysmusikaaleja, jotka kertovat 1930-1970-luvun elämästä keskiluokkaisen valkoisen enemmistön silmin; ja ”vakavana puhedraamana” juuri noita aiemmin mainitsemiani suuren suomalaisen kansan vaelluksesta kertovia näytelmiä. Ohjelmalehtisessä on aina viittaus siihen, kuinka taide avartaa maailmankuvaa ja lisää ymmärrystä ja empatiaa; paitsi itseä, myös erilaisuutta kohtaan. Aukilausumattomana ajatuksena on, että esitysten tarinaan sisäänkirjoitettu ”sanoma” tavoittaisi metaforatasoisena katsojan mielen, ja muuttaisi hänen maailmankuvaansa. Ikävä tosiasia: MeNaiset-lehden lukeminen avartaa luultavasti ihmisen maailmankuvaa huomattavasti enemmän kuin suuren näyttämön esityksen katsominen. Ja tulee sitä paitsi halvemmaksi.

Suurelle näyttämölle pitäisi tehdä radikaaleja teoksia. Teoksia jotka eivät myy. Teoksia marginaalisista aiheista. Teiniäideistä. Rakennusurakoitsijoista. Veneen rakentajista. Loppuun palaneista lähihoitajista. Koulunkäyntiavustajista. Poliittisista broilereista, joista ei koskaan tule todellisia poliitikkoja, vaan jotka turhautuvat ja ryhtyvät vittumaisiksi virkamiehiksi. Poliittisista broilereista, joista tulee koti-isiä ja –äitejä kun oman alan työtä ei riitä. Kolttasaamelaisista. Sukupuolen korjaajista. Entisista lestadiolaisista, ja nykyisista myos. Poliittisista pakolaisista,  mielipidevangeista, mielialalääkkeiden käyttäjistä, syrjaytyvista nuorista, lihavuusleikkauksista, sellaisista itsemurhaajista joissa ei ole mitään sankarillista; puskaraiskauksista, rumista, tyhmistä ja epäseksikkäistä pikkurikollisista, bussikuskeista ja heitä pahoinpitelevistä idiooteista, tyottomista kirjallisuustutkijoista, lahjattomista lapsista, ujoudesta, häpeästä, pelosta, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja kaikkia näitä henkilöitä tulisi käsitellä heille kuuluvalla arvokkuudella, änkytystä tai puhevikaa tai pieruja lisäten vain silloin, kun ne eivät vie roolihenkilöltä näiden ihmisarvoa. Teatterin pitaisi lopettaa ihmisryhmien marginalisoiminen ja uhriuttaminen, ja nahda se sankaruus ja ainutkertaisuus, joka jokaisessa ihmisessa loistaa. Suurten nayttamoiden pitaisi uskaltaa kirkastaa yhden ihmisen kokemus maailmasta nakyviin - vaikka, ja koska, tama ihminen olisi elamantarinaltaan kaukana keskiverto valkoihoisen kantasuomalaisen  vammattoman heterosuomalaisen kokemuspiirista. Vain sillä tavalla voisi sanoa, että teatterin suuret näyttämöt lisäävät ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan.

 Pitäisi luopua siitä, että ajattelee asioita teatterin kautta. Sen mukaan, mikä on näyttävää, ja mikä on ennenkin myynyt. Sillä ei päästä muuhun kuin samojen aiheiden ja tarinoiden käsittelyyn kerta toisensa jälkeen. Teatterin pitäisi kääntää silmät pois omasta navastaan ja katsoa siihen maailmaan, jonka keskellä se toimii. Luulen että se sitä paitsi on ainoa tapa saada katsojia maailmassa, josta Kekkonen on kuollut jo kauan sitten.