Duunari-stipendiaatin kiitospuhe

Tämän puheen pidin eilen, 29.10. SAK:n Duuni 2.0 -tapahtumassa, kiitospuheena Duunari-stipendistä. Paperit menivät sekaisin (tietysti!)
 joten jouduin hieman improvisoimaan.

SAK:n DUUNARI-STIPENDI KIITOSPUHE

Kiitän saamastani Duunaristipendistä SAK:ta, omaa liittoani,  Teatteri- ja media-alan työntekijöitä, sekä erityisesti omaa järjestöäni, Suomen teatteriohjaajien ja dramaturgien yhdistystä.

Viime vuosina ammatityhdistysliikettä on Suomessa pyritty mustamaalaamaan. On väitetty että se olisi vain asemiinsa jämähtäneiden,  etuoikeutettujen vakityöläisten edunvalvontaa. On myös väitetty, että ay-liikkeen aika olisi mennyt kokonaan.

Olen tästä vahvasti eri mieltä.

Juuri nyt ammattiyhdistysliikettä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Olemme palaamassa tilanteeseen jossa työtätekevä kansa vaeltaa aamuisin tehtaan porteille kysymään, josko tänään olisi duunia tarjolla. Tehtaanportit ovat nykyään netissä ja tehtaat globaaleja monialakonserneja. Palkkaa tarjotaan vain harvoille, useimmille maksetaan näkyvyyden, kokemuksen tai tempputyöllistämisen valuutassa. Sillä välin varallisuus karkaa suurpääomalle veroparatiiseihin, rahan ja vallan pokerikerho jakaa pelimerkkejä vain toisilleen, keskiluokka kitkuttaa ja köyhät putoavat tyhjyyteen.

Ammattiliitto tarjoaa mahdollisuuden valita kilpailun sijaan kollegiaalisuus. Me tarvitsemme toisiamme.

Ay-liikkeen tulevaisuuden suurin haaste – ja oleellisin kysymys sen hengissäsäilymisen kannalta – on, miten se ottaa kantaa työn, toimeentulon, varallisuuden ja pääoman muuttuneeseen suhteeseen. Tulevaisuuden työ on yhä useammin asiantuntija- ja tietotyötä, yhä enemmän sitä tehdään niin sanotuissa ei-tyypillisissä työsuhteissa. Yhä harvemmalle riittää kokopäiväistä työtä. Emme voi enää palata teollisuuden kulta-aikoihin, jolloin duunia riitti kaikille. Itse koen, että ratkaisu tähän voisi löytyä jostain perustulomallista

Lisäksi minusta ammattiliittojen tulisi myös käyttää vaikutusvaltaansa jotta eriarvoistumisen kierre Suomessa loppuisi. Ay-liikkeen tulisi nähdä edustavansa omien jäsentensä lisäksi koko kansaa. Näkisin mielelläni tilanteen, jossa koko Suomi menisi lakkoon, joka loppuisi vasta siihen, kun Hursti lopettaisi ruuanjakelunsa tarpeettomana.

Lopuksi haluan antaa hieman toivoa. Sitä tarvitaan nyt, kun seitsemän laihaa vuotta ovat venähtäneet jo aivan liian pitkiksi.

Raha ei ole mikään vakio. Talousjärjestelmässämme rahan synty perustuu luotonottoon. Se, mihin haluamme sijoittaa, realisoituu siis ajan kuluessa. Tämä tarkoittaa, että se, mihin uskomme, tulee lopulta todeksi. Uskaltakaamme siis uskoa tulevaan! Jos meillä ei ole varaa siihen, ei pian ole varaa mihinkään muuhunkaan.

(Kuvan otti Patrik Lindström.)

NÄKYVYYSTALOUS JA NOBODYISMIN NAUTINTO

Lisäsin tekstiin kuvan, koska ilman sitä blogiin johtava linkki ei saa yhtään klikkausta. Kuvassa on kissa (tiedätte kyllä miksi) ja duckface-poseeraus. Klik. Klik. Klik.

I

Yhdysvaltain presidenttinä on vapaapainija, joka osaa villitä yleisönsä ja karjua, mutta ei tajua mitään yhteiskunnasta. Kaikki pukeutuvat logoilla peitettyihin t-paitoihin, jotka heitetään yhden käyttökerran jälkeen ikkunoista vyöryviin jätevuoriin. Televisiosta vyöryy pornoa, väkivaltaa ja ohjelmia, joissa joku satuttaa pallinsa.  Mike Judge ohjasi 2006 elokuvan nimeltä Idioluutio. Siinä keskivertoamerikkalainen päätyy 2500-luvun Yhdysvaltoihin ja nousee ainutlaatuisen älykkyytensä vuoksi presidentiksi.

Elokuva on hieman väkinäinen, hieman kiusallinen ja liian usein mukahauska, mutta sen esittämät profetiat ovat nyt, kymmenisen vuotta ilmestymisen jälkeen, lähes toteutuneet. Keskeinen ero elokuvaan on se, että ihmisten tyhmistyminen ei ole tapahtunut evolutiivisen degeneraation vuoksi. Me olemme valinneet tyhmentyä.  Hyvät ystävät: me olemme astuneet idioluution aikaan.

II

Surffaan netissä. Klikkailen päämäärättömästi ees sun taas. Missin tissit. Laulajan ero. Uusi kumppani. Seksiskandaali. Uusi levy. Murha. Tappo. Tv-sarja. Tukanväri. Numero seitsemän on uskomaton. Katso kuvat. Vartti lukemisen jälkeen en enää muista, mistä luin. Mihin aika katosi? Mutta klikkasin. Klik. Klik. Klik. Klik. Raha kilahti lehtimiehen taskuun. Tai kenen taskuun? Sijoittajan. Luultavimmin. Miksi minä miettisin sitä? Klikkailu ei maksa minulle mitään. Enkä edes osta niitä tuotteita, joita sivubannereissa mainostetaan. Enhän.

Modernin tie on tarkoittanut emansipaatiota. Renessanssista lähtien olemme emansipoituneet uskonnon, suvun, yhteiskuntaluokan, syntymässä saatujen määritteiden, häpeän, sivistyksen kahleista. 2000-luvun uusliberalismi on vapauttamassa meidät myös eurooppalaisen hyvinvointivaltion aatteesta; säädellystä markkinataloudesta, jossa verotuksella ja lainsäädännöllä pyritään rajoittamaan vapaan markkinatalouden ylilyöntejä.

Tässä vapaudessa näkyvyys on yhtäkkiä suurempi arvo kuin vaikkapa journalismin tai tieteen eettiset periaatteet. Näkyvyystalouden logiikka on yksinkertainen. Se myy, mikä saa julkisuutta, ja julkisuutta saa se, mikä myy. Tämän logiikan paholaisen portaita kävellään niin mediassa, kulttuurissa kuin uudessa uljaassa yliopistomaailmassakin.

Olen itse katsonut vierestä tilanteita, joissa näkyvyystalouden vaikutus journalismiin on konkretisoitunut. Toimittajat haastattelevat sitä, jolta saa raflaavimmat lausunnot, ilman pienintäkään yritystä tarkistaa faktoja tai kysyä toista näkökantaa. Tunteita herättävä tarina on parempi myyntiartikkeli kuin totuus.

Vapaan markkinatalouden väite on, että jos jokin koetaan arvokkaaksi, sille kyllä löytyy tukijoita. Onko asia todella näin?

Vai käykö tosiasiassa samoin kuin minulle klikkausreissullani: eksyn sivuille, jotka minua eivät todellisuudessa edes kiinnosta, klikkailen eteenpäin tuttujen nimien, skandaalien, huutomerkkien, alhaisten viettien, tirkistelynhalun ja pahansuopuuden johdattamana, ihan vaan koska mä voin, eikä se maksa mulle senttiäkään.

Näkyvyystalouden maailmassa on aivan luonnollista, että Yhdysvaltain presidenttipelissä menestyy narsistinen psykopaatti, joka puhuu halventavasti kaikista vähemmistöistä ja käyttäytyy tavalla, jolla tuskin voisi käyttäytyä edes yläkoulun luokkahuoneessa. Hän saa maksimimäärän klikkauksia. Eli näkyvyyttä. Eli rahaa. Eli ääniä. Onko niillä jotain eroa?

On helppoa syyttää klikkailijaa pinnallisuudesta, mutta onko todellisuudessa kyse kysynnästä vai tarjonnasta? Vai näiden kahden noidankehästä? Klik. Klik. Klik. Klik.

III

Astun messuhallin aulaan. Valtava Robin tuijottaa minua suklaanappisilmillään. Vieressä VilleGalle, Juha Tapio, Jari Tervo. Nyt minäkin olen täällä, ajattelen. Ihan oikea kirjailija. Olen pukenut farkkumekon, jossa näytän juuri oikealta. Olen meikannut, valinnut messukengiksi nätit mutta mukavat, tuttujen kirjailijoiden vinkkien mukaan. Tästä se alkaa. Olen tullut Onnibusilla toiselta puolen Suomea, molemmilla olilla keikkuu kangaskassi täynnä matkatavaroita. Etsin tiskin, jossa lukee Esiintyjät. Ystävällinen mies plaraa nimilappuja, niitä on useita satoja, Kivelä, Kivinen, Kivimäki, hän ei löydä nimeäni.

Into Kustannus, yritän.

Jaana Kivi täältä löytyisi, mies tarjoaa.

Ei kun se on Aino, sanon.

Mies aloittaa uuden kierroksen, perääni alkaa muodostua jono.

Ehkä kustantaja on jo ottanut sen, yritän.

Mies antaa minulle vierailijalomakkeen. Täytän sen. Käsiala huojuu kassien painosta.

Onks toi Katja Kettu? joku hihkuu takaani.

Ei, toinen vastaa. Se on joku ihan nobody.

Saan väliaikaisen badgen ja hipsin tieheni.

Itselleni näkyvyystalous on konkretisoitunut tänä syksynä, kun olen debytoinut kirjailijana.

Olen saanut tätä ennen työskennellä teatterialalla, joka on taiteenaloista valtiovallan erityissuojeluksessa: koulutus on huippuluokkaa ja hyvin eksklusiivista, tekijöitä arvostetaan, ala on vahvasti subventoitua. Teatterikenttä tuntuu – ainakin näin kirjamaailmaan verrattuna – tasa-arvoiselta, yhteisölliseltä ja kollegiaaliselta.

Kirjamaailmassa ei ole suojassa. Ala pyörii näkyvyystalouden logiikalla. Se myy, mikä saa julkisuutta, ja se saa julkisuutta, mikä myy.

Usein kirjat ovat vain oheistuotteita, ja varsinainen myyntikohde on jokin aivan muu. Myydyimmät kirjat ovat pop-tähtien ja urheilijoiden elämäkertoja. Monet myydyimmät kaunokirjailijatkin tunnettuja ulkotaiteellisista ansioista.

Huomaan olevani itse tästä kaikesta hieman hämmentynyt. Teatterin piirissä olen saanut olla niin suojassa, näkymätön. Kirjallisuuspuoli vaatisi esiintuloa omalla persoonalla. Koen ristiriitaa.

Jos haluaisi saada kirjansa myymään, pitäisi niiden oheen rakentaa kirjailijabrändi, tunnistettava naama, nimi ja lifestyle. Brändätä itsensä edustamaan tiettyjä arvoja, joiden kannattajiksi ihmiset julistautuvat ostaessaan kirjan itselleen tai lahjaksi. Eikä tämä riitä – brändin pitäisi erottua ja näkyä. Lisää näkyvyyttä siis, lisää klikkauksia. Ehkä uusi väri hiuksiin? Kiinnostava poikaystävä? Laihdutusprojekti? Skandaali? Lyhyempi helma? Provosoiva blogiteksti? Klik. Klik. Klik. Klik.

IV

Neuvostoliitosta usein toistettua:

”Sosialismi oli teoriassa täydellinen systeemi. Ihmiset vain pilasivat sen.”

Ehkä samaa voisi sanoa kapitalismista?

Käsi sydämelle ihmiset: toimitteko arvojenne mukaan? Kuinka usein? Kuinka usein sanotte itsellenne jonkin näistä lauseista:

”Näin ne muutkin tekee, ei tämä ole niin paha.”

”Mun päätös on vaan pisara meressä, ei sillä nyt ole mitään vaikutusta.”

”Ens kerralla sit, nyt ei vaan jaksa.”

”Yleensä mä kyllä… Että ei se haittaa jos tän yhden kerran.”

”Just nyt mulla vaan ei ole yhtään rahaa. Katotaan sit ens kuussa uudestaan.”

Itse hoen jotakin näistä jatkuvasti. Silloin kun ostan farkut vaikka tiedän, että ne on tehty hikipajassa. Silloin kun syön tehotuotettua lihaa. Silloin kun rahapulassani lopetan lehtitilauksen mutta klikkailen eteenpäin viihdeuutisia. Ihmettelen ja provosoidun, häiriinnyn ja linkkaan eteenpäin jonkin jutun, jonka todenperäisyys taitaa tosiasiassa olla vähän niin ja näin... Klik. Klik. Klik.

Minulla ei ole vastauksia. En halua jeesustella, olen itse valinnoissani hyvin puutteellinen tapaus. Ihailen niitä, joiden itsekuri riittää täydellisen eettisiin valintoihin, jotka osaavat käyttää harkintaansa ennen toimimista. Itse en ole aina varma, olemmeko lajina valmiita kaikkeen vastuuseen, mitä loputon valinnanvapaus edellyttäisi.