MÄNTYNIEMEN HERRA

 (Satiirinen novelli, jonka kirjoitin jo pari vuotta sitten, mutta poistin tililtä kun keskitin tätä blogia esseistisempiin kirjoituksiin. Palautin tämän, koska tekstin ajankohtaisuus suorastaan satuttaa.)

I

Tämä tapahtui siihen aikaan, kun maamme tulevaisuus tuntui olevan uhattuna. Eräs yhtiö oli juuri kärsinyt suuret tappiot ja myyty pilkkahinnalla ulkomaille. Näinä päivinä pellet ja heikit maan joka kolkalta vaelsivat meidän herramme presidentin luokse esittelemään keksintöjä, joista kenties jokin voisi koitua pelastukseksi. Pitääkseen kannatuksen kohtuullisella tasolla presidentti vastaanotti vieraita myös valtion etäisimmistä provinsseista. Tiedettiin toki, että keinot tulisivat pikemmin etelän klopeilta, mutta maakuntalehdistö aina innostui, kun näin korkea herra vaivautui tapaamaan oman kylän poikia, ja se taas tiesi presidentille laajempaa kannatusta.

Yksi keksinnöistä oli Matti Ilmari Tolosen teleporttauskoje. Matti Ilmari Tolonen oli tuollainen maaseudun tavallinen keksijämies, vanhaksipojaksi jäänyt ja synnyinseutuaan Pohjois-Karjalan Valtimossa asuttava. Hänet oli viskattu varhain eläkkeelle kun kenelläkään ei enää ollut sydäntä eikä aikaa lukea lomakkeita, joissa jokaisen päivän kohdalla luki työtön eri tavoin väärin kirjoitettuna. Nyt Matti Ilmari käytti aikaansa rakennellen autonromuista,  puhelimista, tietokoneista ja lypsylaitteista eriskummallisia kojeita. Tämä mainittu teleporttauskoje piti sisällään kaksi huojuvaa koppia, jotka oli kyhätty ovenkarmeista ja naarmuttuneesta pleksistä. Sälekaihtimet suojasivat näkyvyyden, ja koppien välillä kulki puhelinlangasta pyöritelty piuha.

Toimiiko se todella, kysyi meidän herramme presidentti.

Matti Ilmari ei vastannut mitään.

Hän nyökkäsi vakavana ja avasi haan toiseen koppiin.

Restentti voip ihte kahtuva, Matti Ilmari tokaisi, viittasi presidentille merkiksi kourallaan, josta jokin epäonnistunut koe oli riuhtaissut etu- ja keskisormen.

Presidentti oli jo astumassa sisään, kun turvamies tarttui häntä olkapäistä.

Ei koskaan ensin, herra presidentti, sanoi mies ja nyökkäsi keksijä Toloselle.

Matti Ilmari ymmärsi yskän. Juhlallisesti hän astui portista sisään, sulki oven ja katosi sälekaihdinten siimekseen. Hetken oli hiljaista. Sitten pilkahti peukalo ja nimetön, sekä tuo surkea nysä, joka näiden keskelle oli nähnyt. Sormet raottivat säleitä, pilkahti yksi silmä ja suu.

Pajnahteko työ sitä nipstaakkellii, keksijä Tolonen pyysi, huitoi sormilla karmista roikkuvaa vaijeria ja siinä kiiluvaa punaista valonkatkaisijakytkintä. Vastuukysymyksistä presidentti päätyi siihen, että turvamies käveli katkaisijalle, nosti sen suurieleisesti, ja napsautti. Kului muutama hetki. Presidentti turvamiehineen tiirasi vielä koppia, kun Matti Ilmari könysi ulos toisesta kopista huoneen vastakkaiselta laidalta.

Näennikkää, Tolonen sanoi.

Merkillistä, sanoi meidän herramme presidentti, ja toimittajat tunkivat koppiin nähdäkseen, mikä taika siinä piili: oliko se salaluukkujen ja peilien avulla viritetty silmänkääntötemppu, vai oliko Tolosia kenties kaksi.

Siinnä mittää temppuja oleh, Tolonen naljaisi. Restentti o hyvä vaa.

Presidentti pälyili epäillen koppiin, ja kun hänen korkea-arvoiset henkivartijansa olivat käyneet varmistamassa sen koputtelu- ja naputtelu- ja pölynpyyhkimämenetelmin, saattoi valtiomme kiistatta korkea-arvoisin henkilö astua kojeeseen, huoata ja nostaa peukalon merkiksi. Tolonen käänsi vipua. Salamavalot vilkkuivat. Sekunti, ja presidentti otsaryppyineen avasi pökertyneenä huoneen toisella laidalla seisovan kopin oven.

Merkillistä, hän soperteli. En ehtinyt edes nähdä, mitä tapahtui. Minä räpäytin silmiä….

Yllättäen henkivartija alkoi hakata käsiä yhteen. Siihen yhtyivät muutkin huoneessa olijat, kaikki toimittajat ja kuvaajat, presidentin avustajat. Kaikuva sali raikui aplodeista, joiden vastaanottaminen hämmensi Tolosta.

Noh, noh, hän sanoi, huitoi ilmaa kolmella sormellaan, kunnes läpytys vaikeni.

Kohan kokkeillaan.

Presidentti henkivartijoineen riensi oitis kättelemään keksijää ja julisti:

Tämänlaisia luovia hulluja Suomi tarvitsee.

Toimittajien kynät raapivat, kuvaajien muistikortit täyttyivät. Avustaja ojensi keksijälle muistilehtiön ja kynän sekä mukin, joihin oli painettu presidentin allekirjoitus ja kuva hänen alati huolestuneista kasvoistaan.

Elä sie, eläh, Tolonen hoki. Tämä kaikki oli selkeästi aivan liikaa tälle yksinäille aikamiehelle. Tolonen yritti vaivihkaa pyyhkiä silmäkulmiinsa ilmaantunutta kosteutta. Huone hohkasi vielä hihkuntaa keksinnön vallankumouksellisuudesta, kun miestä saateltiin ulos ja sisään seuraavaa innovaattoria. Tolonen kokosi teleporttauskojeen palikat näppärästi sisäkkäin ja sulki suureen matka-arkkuun. Hänen jäyhille kasvoilleen ei hymy kuulunut, mutta jos katsoi tarkasti, saattoi nähdä miehen ilmeen sulaneen tunnistamattomaksi. Paluumatkalla Matti Ilmari rikkoi tapojaan ja joi asemabaarissa oluen. Sitten hän hyppäsi junaan.

Presidentin päivä kului loppuun mitä erikoisimpia keksintöjä ihmetellen. Muutamasta kirjoitettiin lehteen juttu, mutta yksikään keksinnöistä ei päätynyt teolliseen tuotantoon. Eikä se ollut ihme. Eihän tapaamisessa ollut edes paikalla tahoja, jotka olisivat voineet asiaa edistää.  Tilaisuus oli silkkaa julkisuuden hallintaa. Matti Ilmari Tolosen kannalta asiat sujuivat epäonnisesti. Teleporttauskojeesta piti tulla kuva Hymy-lehden laajaan artikkeliin. Suunnitelmat sotki kuitenkin se, ettei presidentistä kojeen sisällä tullut kunnollista kuvaa. Jokaisen ruudun sotki kärpänen, joka pörräsi ikävästi juuri presidentin kasvojen kohdalla. Niinpä Tolosen kojeesta ei jäänyt valtakunnan arkistoihin merkintää, ellei sellaiseksi lasketa Koti-Kajaanissa ollutta pientä ja suttuista kuvaa presidentistä otsa rypyssä laitteen edessä. Päätoimittajan valitettavan väärinymmärryksen vuoksi kuvatekstissä luki presidentin tutkailevan mietteissään sotkamolaisen veistäjän tilataideteosta.

Matti Ilmari Tolosen myöhemmästä kohtalosta kerrottakoon, että tämän yksinäisen korpineron päivät päättyivät pian tapahtuman jälkeen. Hän menehtyi juotuaan itsensä hengiltä, tai sitten jonkin oudon kokeen seurauksena. Kukaan ei oikeastaan tiedä kummin, sillä hänen ruumiinsa löydettiin vasta muutaman vuoden kuluttua pihamaalta puoliksi maatuneena, romukasan keskeltä. Surullista, mutta tässä yhteydessä ei ole oleellista kertoa asiasta sen enempää, sillä sitä sattuu, eikä kaveri ole tarinan kannalta oleellinen hahmo. Näitä on maakunnat pullollaan.

II

Tähän väliin velvollisuuteni lienee kertoa kärpäsestä, joka pörräsi presidentin liepeillä. Siinä missä meidän herramme presidentti mietti teleporttauskojeeseen astuessaan sitä, kumpi puoli kasvoista on kuvauksellisempi, kärpänen ei miettinyt mitään. Jos impulsseista, joita kärpäsen sisällä liikkui, pitäisi jotain kielellemme kääntää, voisi sanoa sen miettineen presidentin hiusvahasta leviävää tuoksua. Kärpänen seurasi sitä kojeeseen, laskeutui presidentin huulen yläpuolelle, nuoli hetken hikeä. Sitten se hätistettiin pois. Kojeen sulkeutuessa kärpänen ei miettinyt sen enempää kuin aiemminkaan, kuten ei myöskään silloin, kun vipua käännettiin. Astuessaan kojeesta presidentti huomasi kärpäsen kadonneen.

Olipa onni, hän ajatteli. Pörinä kävi jo hermoille.

III

Kun presidentti seuraavana aamuna heräsi levottomista unista, huomasi hän olevansa flunssainen ja lihan himoissa. Hän tyydytti ensin jälkimainitun puolisonsa kanssa, ja siirtyi sitten kylpyhuoneen puolelle vieroittamaan itsestään ensimainittua. Tiehyistä erittyi omituisen paljon limaa.

Tämäkin vielä, presidentti manasi.

Oli kiireinen päivä, lähtö valtiovierailulle länsinaapuriin. Presidentti sylki limaa lavuaariin, mutta se ei ottanut loppuakseen. Lavuaarin lisäksi siitä täyttyivät lukuisat nenäliinat, joita mies komeroista riuhtoi. Liman syy selittyi vasta aamiaispöydässä. Saatuaan ensimmäisen haarukallisen suuhun, lima sekoittui siihen ja sulatti ruuan saman tien. Pureskella ei tarvinnut.

Tämäpä erikoista, mietti presidentti, mutta iski silti muutaman kerran hampaat toisiaan vasten.

Kulta, kuiskasi presidentin vaimo. Selässäsi kasvaa karvoja.

Mitä tuosta, presidentti mutisi. Tässä iässä niitä ilmaantuu paikkaan jos toiseenkin.

Kulta, vaimo hoki. Ne on tosi pitkiä.

Vaimo oli presidenttiä muutamaa vuosikymmentä nuorempi, ja hänen silmissään näkyi sellainen inho, että presidenttiä pelotti. Hän nousi pöydästä, käveli vakain askelin pukeutumishuoneen peilien luo ja avasi kylpytakkiaan. Vaimo oli oikeassa. Selästä törrötti sellaisia jouhia, ettei moisia ollut miesten selässä ennen nähty. Ne olivat pituudeltaan kyynärän tai parin mittaisia, laivastoköyttä karkeampia, ja puskivat läpi presidentin huolella valitusta puvuntakista kuin apinanleipäpuut asfaltista. Jos meidän herramme presidentti olisi ollut heikompaa ainesta, hän olisi huutanut pelosta ja juossut ympäri huonetta tietämättä mihin suunnata. Koska presidentti oli sellainen kuin oli, valta-asemansa kokoinen eli vakaa ja harkitseva, hän huokaisi syvään ja pyysi adjutanttia tuomaan partahöylän.

Tylsytettyään höylän, kolme partaveistä, puutarhasakset ja yhden luusahan, adjutantti keksi hakea puutarhurilta voimaleikkurin. Sen avulla jouhet katkaistiin, yksi kerrallaan, ja adjutantti keksi vielä nostaa presidentin selkään erityisen painavaa kangasta olevan suuren villakangastakin, jonka läpi karvat tuskin puskisivat.

Hyvältä näyttää, herra presidentti, adjutantti myhäili. Presidentti nyökkäsi myöntymisen merkiksi. Musta virka-auto odotti pihassa, he lähtivät rinta rinnan. Ikkunasta vilkutti presidentin rouva. Hän lähetti lentosuukon, ja kuiskasi: hyvää matkaa.

IV

Kuvista nousi tietenkin kohu.

Yhdessä meidän herramme presidentti kumartuu sylkäisemään lattiaan kesken edustuslounaan. Toisessa nuolee jälkiruokakulhoa. Televisiokuvassa näkyy, kuinka hänen kätensä tekevät jatkuvasti vispaavaa liikettä ja silmät pälyilevät puolelta toiselle. Kuviakin hämmentävämpiä olivat kuitenkin kertomukset presidentin käytöksestä. Lentokentällä mies riuhtaisi kuningasparin antaman lahjan, mutta kieltäytyi luovuttamasta vastalahjaa. Sen sijaan presidentti kaappasi senkin käsiinsä, haisteli hetken, repi käärepaperit ja kun huomasi kummankin lahjan olevan käsityölasia, heitti vaasit maahan niin, että sirpaleet lensivät. Tällaisten tilaisuuksien etiketistä kertoo jotain se, että kukaan ei hämmentynyt. Adjutantti viittoi vaivihkaa kenttäpäällikölle, joka kutsui paikalle siivoojan, ja isännät vieraineen saattoivat astella autoon. Presidentti könysi ensimmäisenä sisään ja tönäisi edestään kuningattaren.

Käyhän tämä näinkin, kuningas sanoi joviaalisti, ja saattoi vaimonsa presidentin perässä.

Presidentin käytös oli muutenkin omituista. Vaikka tiedettiin hänen puhuvan erinomaisesti maan kieltä, hän ei koko matkalla pukahtanut sanaakaan. Kun kuningaspari yritti virittää keskustelua, presidentti ärähti yksitavuisia äänteitä, huitoi käsillä ja tuijotti auton ikkunasta milloin mitäkin teollisuuslaitosta tai rehuniittyä. Hänen silmänsä nykivät kuumeisina suuntaan jos toiseenkin. Väliin hän mutisi jotain omalla kielellään, mutta puheenvuoroista ei saanut selvää edes adjutantti.

Kuninkaanlinnan edustalla oli lapsia paikallisesta kielikylpyluokasta. Nämä heiluttelivat pieniä lippuja ja työnsivät kukkakimppuja hallitsijan käsiin. Presidentti tempaisi kimpun, työnsi kasvot sen uumeniin, haisteli, ja alkoi sitten ahmia kukintoja niin että heteet lentelivät. Kimpun ojentanut lapsi alkoi itkeä, ja presidentti hermostui siitä niin, että heitti kimpun tämän kasvoille. Siitä lapsiparka järkyttyi kahta kauheammin, ja adjutantti kiirehti saattamaan presidentin sisälle.

Läpi päivän presidentti seurasi ties mitäkin impulssiaan, täysin piittaamattomana protokollasta tai yleisistä käytöstavoista, ja adjutantti sai kerran toisensa jälkeen korjata toimia ja selittää hänen käytöstään. Illallisilla presidentti kiiruhti ottamaan käsin jokaista ruokalajia, ja tarjoilijat tekivät parhaansa pitääkseen muiden annokset koskemattomina. Eräälle nuorelle tarjoilijattarelle kävi köpelösti, kun presidentti tarrasi kouran tämän rintoihin. Salamannopeasti adjutantti riuhtaisi miehen kädet irti, katsoi hetken mykkänä naisen silmiin. Nainen tuijotti takaisin, syöksyi sitten keittiön puolelle itkua pidättäen. Tapauksesta vaiettiin, kuten tapana on.

Vakavampi tilanne sen sijaan syntyi, kun presidentti kommentoi asiattomasti tummaihoista tarjoilijaa. Presidentti oli taantunut sille tasolle, että osasi miehen nähdessään sanoa vain yhden sanan. Kuningaspari oli sen kuullessaan hyvin hämmentynyt.

Anteeksi kuinka? he kysyivät yhteen ääneen.

Presidentti toisti sanan. Kuningaspari katsoi presidenttiä hyvin vakavana. Adjutantti kuitenkin kiiruhti pelastamaan tilanteen.

Kuulkaa, hän sanoi. Tässä on nyt tapahtunut kulttuurinen väärinymmärrys. Meidän kielessämme sana ei tarkoita samaa, mitä muissa kielissä. Se on täysin neutraali sana, jopa kohtelias.

Niinkö, sanoi kuningas ihmeissään.

Näin se on, adjutantti sanoi.

Ai, sanoi kuningatar. Tarkoittaako se, että minäkin voisin käyttää sitä sanaa?

Totta kai, sanoi adjutantti. Minäkin käytän sitä, kaiken aikaa.

Ja sitten hän käytti sitä sanaa. Se kaikui pitkin salin seiniä komeasti. Tarjoilija jähmettyi, kääntyi adjutanttia kohti erittäin hitaasti, ja kun huomasi tämän todella kutsuneen itseään, käveli miehen luo kylmin askelin ja kysyi, mitä tämä haluaisi.

Rommia, sanoi adjutantti. Se lämmittää mukavasti.

Selvä, minä haen, tarjoilija sanoi.

Kuningaspari seurasi näytelmää varovaisina taka-alalta. Kasvot lepattivat punaista väriä. Kun he huomasivat, ettei sanan käyttämisestä seurannut kummempaa, hekin rohkaistuvat. Kuningatar lausui sanan varovasti, tavu kerrallaan. Tarjoilija tuli hänen luokseen. Kuningatar ja kuningas kikattivat yhdessä, ja sitten kuningaskin uskalsi.  Sanottuaan hän purskahti nauruun. He tilasivat molemmat rommia ja, saatuaan lasit, kilistivät adjutantin kanssa. He hokivat sanaa kerran toisensa jälkeen, nauroivat vapautuneesti, eivätkä ollenkaan huomanneet, että tarjoilijan kasvot olivat kiristyneet ilmeettömiksi. Presidentti itse oli vetäytynyt pöydästä nurkkaan, jossa tutki nyt jälkiruuaksi tarjottuja tryffeleitä edelleen vuotavalla nokallaan. Se oli alkanut venyä. Adjutantti oli salaa helpottunut, ettei presidentti riisunut takkia ruokailun ajaksi.

Kun presidentti pääsi takaisin kotimaahan, koko valtakunta kuohui presidentin käytöksestä. Nimiteltiin häntä moukaksi ja juntiksi, ja kansa koki kollektiivista häpeää. Naapurimaassakin syntyi kohu. Nimitelty tarjoilija tuli julkisuuteen, ja hänen tuekseen astui kopeloitu tarjoilijatar. Maa järkyttyi perin pohjin. Kuningas ja kuningatar pyysivät julkisesti anteeksi, ja tapahtumasta seurasi valtakunnallinen keskustelu sekä monarkian purkamisesta että luokkaeroista. Tapahtumaketjun tuloksena kruununprinssi paljasti seurustelevansa etiopilaistaustaisen juristin kanssa, ja prinsessa harkitsevansa sukupuolenkorjausleikkausta. Kansa rauhoittui. Tarinan konnaksi nousi presidentti, jonka käytös ei millään mittapuulla voinut olla valtiomiehelle soveliasta. Kuinka ollakaan, tämä käänsi oman maamme sympatiat presidentin puolelle. Hän teki vain sen, mistä kaikki sydämessään haaveilevat, julistivat keskustelupalstat. Rohkea kaveri, ylistivät kadunmiehet. Meidän poika ei ämmäile, uhosivat iltapäivälehdet. Muutamassa viikossa hänen kannatuksensa hipoi muinaisten kommunistijohtajien lukuja.

V

Presidentti itse vietti nämä ajat visusti neljän seinän sisällä. Pitkiä, paksuja karvoja oli kasvanut ruumiin joka notkoon. Nokka oli venynyt entisestään, kieli kasvanut pituutta, keskivartalo lihonut. Näkökenttä oli oudon pirstoitunut, kuin joku pitelisi pilailulaseja silmien edessä. Omituista kyllä, presidentti itse voi vallan mainiosti. Limaa erittyi edelleen, mutta muita flunssan oireita ei tuntunut. Mies pinkoi maantiellä sellaista vauhtia että pääsi vaivatta autoista ohi, voimaharjoitteli tempomalla marmoriveistoksia, ja sinkoi välillä seiniä pitkin kattoon, ihan vain kerskailumielessä.

Jestas tuota miestä, päivitteli presidentin vaimo, ja siveli vatsaansa. Aviollisten velvollisuuksien suhteen presidentti oli kunnostautunut toden teolla. Vaimolla ei ollut enää hetkeä, jolloin mies ei olisi ollut kimpussa. Kyllähän se imarteli, ainakin alkuun, mutta muutaman viikon jälkeen nainen kaipasi omaa aikaa. Presidentti sihahti katosta, nappasi kristallikruunusta kiinni ja keikkui siinä muutaman kerran, kunnes hyppäsi naisen syliin. Rouva kirkaisi. Mies näykki vaimoaan erinäisistä paikoista, eikä hän voinut vastustella kun presidentti kaappasi hänet olalle ja heitti makuuhuoneeseen keveästi kuin räsynuken.

Tämä on viimeinen kerta tänään,  nainen vannotti. Mutta presidentin suusta ei enää tullut kokonaisia sanoja, pelkkää suhinaa ja naksutusta.

VI

Tällä välin adjutantti kirjoitti tiedotteita ja pahoitteluja suuntaan jos toiseenkin. Vaadittiin kekseliäisyyttä, ettei meidän herramme tila paljastuisi kansalle. Adjutantti askarteli käsittelyohjelmalla kuvia ja videonpätkiä, joissa voimiensa tunnossa oleva presidentti milloin osallistui suurtapahtumaan Senaatintorilla, milloin ihasteli itsestään tehtyä vahanukkea, milloin pyörähti kituvan kunnan kylänraitilla tervehtimässä kansaa. Näitä kuntia adjutantin piti keksiä omasta päästään, olisihan ollut kiusallista jäädä kiinni. Mieluiten hän käytti sellaisia kyliä, joiden kaimoja oli ripoteltu ympäri maata, jolloin kukaan ei voinut päätellä, oliko presidentti tällä erää ollut Hämeen läänin, Varsinais-Suomen,  Perniön, Hattulan, Muurlan vai Kullaan Koskessa. Näitäkin kuntia löytyi kartalta pilvin pimein, joten vaikutti siltä, että presidentti pörräsi huimapäisesti ympäri valtiota, pysähtyen vain hetkeksi paikkaan jos toiseenkin juomaan torikahveja ja lukemaan päivän lehdestä uusimmat uutiset.

Kansan Mies, otsikoi eräs päivälehti monisivuisen artikkelin. Jutussa ylistettiin meidän herramme kiinnostusta pienen ihmisen asioihin. Kuvissa presidentti näytti kuuntelevan työttömän metsurin huolia ja seurustelevan lomautetun paperimiehen kanssa, molemmilla käsissä halvat pahviset kahvimukit, välissä puoliksi leikattu possumunkki. Kuvat eivät olleet mitenkään yhdentekeviä – ne loivat tavan miehelle uskoa valoisampaan tulevaisuuteen. Lama kun näytti yhä vain syvenevän. Eräs kaivos oli juuri joutunut konkurssitilaan, ja niin palvelualan kuin teollisuudenkin työpaikkoja siirrettiin halvempiin maihin. Johtajat ja päättäjät kuppasivat kilpaa etuuksia ennen kuin valtion rahahanat suljettaisiin, ja suunnittelivat eläkepäiviä maissa, joissa ei painaisi sen koommin talven pimeys kuin verotus. Se, että niinkin suuri mies kuin presidentti vietti päiviä pienen ihmisen murheita kuunnellen, yhdisti liitoksissaan repeilevää kansakuntaa. Arvojohtaja, otsikoi eräs lehti presidentin elämästä kertovan neljän aukeaman kuvaliitteen.

Huomio innosti adjutanttia entistä kunnianhimoisempiin projekteihin. Heikkona hetkenään hän leikkeli presidentin vanhoista puheista filminauhan, jossa meidän herramme vaikutti latelevan totuuksia Tallinnanaukiolle pystytetystä puhujanpöntöstä. Välillä videon kuvakulma tosin vaihtui, ja silloin saattoi näyttää, että presidentti puhuisikin eduskunnan täysistuntosalissa – näyttipä hän väliin kymmenen, kaksikin kymmentä vuotta nuoremmaltakin – ja toisissa kuvakulmissa oli aivan kuin kyse olisikin tavanomaisesta uudenvuodenpuheesta, jota presidentti piti virkahuoneessaan. Paikan lisäksi myös presidentin kampaus ja vaateparsi vaihtelivat, ja niin vaihtelivat puheenaiheetkin. Milloin hän saarnasi yhteisöllisyydestä ja syrjäytymisen ehkäisemisestä,  milloin siitä, kuinka tärkeitä leikkaukset ovat kilpailukyvylle. Jossain lauseessa presidentti puhui pääomaverotuksen alentamisen puolesta, toisessa taas yritysten yhteiskuntavastuusta. Kokonaisuudessaan filminpätkä oli surkea luomus, tökerön amatöörimäinen kollaasi, joka näytti kuin se olisi tehty pilkkaamaan meidän herramme menneitä hiustyylejä ja  ristiriitaisia lausuntoja. Kuinka tällaista saattaa tulla presidentin kansliasta, halveksuivat lehtimiehet.  Kolumnistit väänsivät väkinäistä huumoria juustohöyläpresidentistä, puolivallattomasta leskimiehestä ja vastakkainasettelujen uudesta ajasta.

Kukaan ei tietenkään huomannut, että samoja kirjoituksia oli kierrätetty palstoilla vuodesta 1994, vain pienin ajankohtaiskoristuksin muodistettuina. Keksipä joku vääräleuka upottaa videon taustalle jumputuskompin ja tehdä siitä tanssikappaleen. Tätä kappaletta sitten soitettiin ruotsinlaivojen yökerhoissa ja opiskelija-asuntoloiden istujaisissa, ja kansa nauroi. Adjutantti oli muutaman päivän kuin kuumeessa, ei nukkunut, ei syönyt. Sitten hän keksi lähettää tiedotteen siitä, että video oli ilkeän hakkerin tekosia. Tiedotusväline toisensa jälkeen kääntyi presidentille suopeaksi ja suomi kovin sanoin lapsekkaita kiusahenkiä, jotka kehtasivat tehdä meidän herrastamme presidentistä niin julmaa pilaa.

Presidentti itse oli muuttunut raadonsyöjäksi, ja adjutantti oli valtuuttanut kadetit keräämään tienlaitojen supikoiria hänen järsittäväkseen. Presidentti istui päivät huoneessaan ja kalusi haaskoja. Välillä hän harjoitteli lentämistä. Meidän herramme hyppi seiniä pitkin, roikkui hetken listoissa ja lamppujen kiinnityskoukuissa, antautui sitten ilman vietäväksi. Huoneesta kuului vuoroin kolkko maiske, vuoroin armoton tutina, kun mies tupsahti katosta lattiaan.

Kuule ystävä, presidentin vaimo lähestyi adjutanttia varoen.

Mikä on, kysyi adjutantti.

Heidän välinsä olivat muodollisen lämpimät, mutta harvoin he puhuivat kahden kesken. Yleensä seurassa oli muutakin henkilökuntaa, tai vähintäänkin presidentti, jolla tosin oli jo huomattavia vaikeuksia pysyä lattianrajassa minuuttia tai kahta kauempaa.  Vaimo huokasi ja etsi oikeita sanoja. Sitten hän luopui yrityksestä, ja töksäytti asian niin kuin se oli.

Olen pieniin päin, vaimo sanoi.

Adjutantin kulmakarvat nousivat asteen korkeammalle kuin koulutuksessa oli suotu.

Onko rouva nyt aivan varma, mies kysyi. Nainen nyökkäsi. Sitten adjutantti muisti tavat, teki kunniaa ja ojensi käden.

Lämpimimmät onnitteluni, adjutantti sanoi. Naisen ote oli hervoton. Hän purskahti yllättäen itkuun.

En tiedä, mitä tästä tulee, hän vapisi. Olen yrittänyt laskea, onko se tapahtunut ennen vai jälkeen. Mutta en tiedä. Minä en todella tiedä.

Adjutantti laski käden rouvan hartialle, yritti pysyä vakaana.

Näihin on keinoja, mies sanoi.

Nainen katsoi häneen järkyttyneenä.

Se ei ole vaihtoehto. Entä jos joku kuulisi? hän kysyi, eikä adjutantti osannut vastata. Nainen käveli hermostuneena ympäri salin lattiaa. Korkokenkien kopina kaikui.

Tiedättekö mitä hän sanoi yhtenä päivänä, nainen kivahti.

Hän sanoi syntyneensä uuteen ihmisrotuun.

Nainen tuijotti hetken ikkunasta, puri sitten kynsiä.

Hän sanoi, että teleporttauskoje oli muuttanut häntä. Puhdistanut hänen atominsa. Sen jälkeen hän voi paremmin kuin koskaan ennen. Fyysisesti ja… psyykkisesti. Ristiriidat, joita hän ennen oli kokenut, olivat tiessään. Todellisuus oli yhtäkkiä yksinkertainen ja selvä. Hänellä oli tehtävä, yksi ainoa tehtävä, ja se oli pitää itsensä ja jälkeläisensä elossa, keinolla millä hyvänsä. Sen jälkeen hän ei enää puhunut.

Presidentin rouva lähti taas liikkeelle, käveli adjutantin luo. Tuijotti häntä kiivaasti silmiin.

Oliko hän oikeassa? rouva tivasi. Tapahtuiko siirrossa jotain?

Adjutantti kohautti harteita.

En usko, hän sanoi.

Siitä se kuitenkin alkoi, nainen sanoi. Siitä kaikki alkoi…

Hän sulki silmät hetkeksi. Puhalsi ilmaa hitaasti huulten välistä. Hetken hänen kasvonsa näyttivät muinaisen egyptiläiskuninkaallisen kuolinnaamiolta. Sitten vaikutelma hajosi, nainen avasi taas silmät. Niistä valui mustia, repaleisia kyyneleitä.

Mitä minä teen, hän kuiskasi hiljaa.

Teillä on sentään yksi onni puolellanne, adjutantti koetti lohduttaa.

Mikä se on, nainen kysyi.

Että emme elä monarkiassa, adjutantti sanoi.

Kuinka ollakaan, naisen itku ei laantunut. Päinvastoin.

VII

Kuudes joulukuuta adjutantti naputti sormenpäitä vasten ikkunaa.  Häntä hermostutti, vaikka kaikki oli sujunut suunnitelman mukaan. Mariankadun puolella jono kiemurteli, naiset iltapuvuissa kikattivat, ottivat rohkaisua taskumateista. Adjutantti katsoi kelloa. Se tuli muutamaa minuuttia vaille kuusi.

Presidentin rouva seisoi jo paikalla. Empirelinjainen puku korosti suloisesti pyöristynyttä vatsaa. Se oli osa juonta, asia paljastuisi juuri tänä iltana. Rouva pyöritti nilkkoja. Häntä hermostutti presidentin yhä pahentunut tila. Mies oli lopettanut supiraatojen syönnin, eikä huolinut muitakaan tarjottuja eläimiä. Hän laihtui laihtumistaan, mustat silmät kuopissa pälyilivät ympäri huonetta. Adjutantilla oli hatara aavistus. Hän pyysi erästä luotettua tuomaan paleltuneena löydetyn laitapuolen kulkijan. Kun presidentti sai ruumiin kouriinsa, alkoi raivokas ahminta. Adjutantin teoria toimi, vaikka herättikin alkuun kylmiä väreitä.

Ei noita kukaan kaipaa, adjutantti supatti presidentin rouvalle lohduksi, ja tämän oli vain myönnyttävä.

Ikävä kyllä tällä ruokinnalla oli sivuvaikutuksia.  Alkoholi nousi nopeasti presidentin vereen, ja hänestä tuli aggressiivinen. Hän kävi arvaamatta vierailijoiden kimppuun, kerran yritti jopa kuristaa ja raiskata  rouvansa. Niinpä adjutantti keksi hankkia presidentin ravinnoksi kotoa karanneita ongelmanuoria, niitä joista laadittiin etsintäkuulutuksia. Ravinnon ikävä sivupuoli oli, että ennen ruokintaa nuoret piti tappaa. Uhraukset olivat kuitenkin välttämättömiä, kyse oli koko kansakunnan edusta. Onneksi adjutantin käytössä oli sekä armeija että suojelupoliisi. Asia pysyi salassa.

On aika, adjutantti kuiskasi. Presidentin rouva nyökkäsi. He olivat valmiita. Adjutantti asteli ovelle määrätietoisin askelin ja avasi sen. Hänen kasvonsa heijastuivat screeneille Mariankadun ja Esplanadin puolelle.

Hyvät juhlavieraat, adjutantti sanoi. Tervetuloa meidän herramme presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Vieraat osoittivat suosiota. He olivat hyvällä tuulella. Aisti poreilevan jännityksen, viehkon hurman. Adjutantti vakavoitui.

Tänä vuonna juhlista on tulossa varsin poikkeukselliset, hän sanoi. Meidän herramme presidentti on sairastunut.

Väkijoukon läpi kulki kohahdus.

Ei kai se ole vakavaa? joku kysyi jonon keskivaiheilta, isoegoinen näyttelijä. Adjutantti pudisti päätä.

Hän paranee kyllä, adjutantti rauhoitti. Mutta nyt on ensisijaisen tärkeää, että presidentti saa levätä täydessä rauhassa, kaukana humusta.

Vieraat nyökkäilivät. Joku avasi vakavana toista taskumattia ja oli vähällä kaatua.  

Ongelma on tämän vuoden tilanne, adjutantti jatkoi. Talous on pahassa kuopassa. Joka puolella leikataan ja järkeistetään. Sijoittajat alkavat käydä levottomiksi, samoin kansa. Presidentti on valanut uskoa parempaan tulevaisuuteen. Jos hän nyt puuttuu, niin… En totta puhuen tiedä, mitä tapahtuu. Romahtaako kaikki.

Antaa mennä, joku huusi jonosta. Antaa mennä koko paska.

Näytti, että se oli yksi niistä kovaäänisistä taiteilijoista, joita juhliin joka vuosi kutsuttiin, jotta lehdillä olisi muutakin kohuttavaa kuin entisten missien mekot. Luojan kiitos joku vaiensi taiteilijan, ja kysyi samoin tein: Mitä tässä sitten pitäisi tehdä?

Adjutantti rykäisi.

Olen ajatellut sen näin, hän sanoi. Pidämme juhlat aivan kuin presidentti olisi paikalla. Hänen sijallaan on pienintäkin yksityiskohtaa myöten hänen mukaansa valettu vahanukke. Te tulette sisään, kättelette, tervehditte. Rajaamme kuvakulmat, kaikki näyttää samalta kuin aina. Jos tarvitsee, leikkaamme väliin kuvaa vanhoista juhlista. Kun toimittajat kysyvät kuulumisia, muistatte kehua isäntäparin tervettä hehkua. Juhlaväki nyökkäsi kuuliaisena. Adjutantti suoristi frakkinsa lievettä. Sitten hän muisti tärkeimmän.

Ja ai niin, mies sanoi. Tästä järjestelystä ei koskaan saa puhua kenellekään ulkopuoliselle.

Joku purskahti nauruun. Adjutantin ilme kiristyi.

Tämä ei ollut vitsi, hän sanoi. Maan tulevaisuus riippuu tästä.

Juhlakansa vakavoitui yllättäen. He katsoivat maahan. Pitivät minuutin hiljaisen hetken, vaikkei kukaan siihen yllyttänyt. Kun ovet avattiin, veteraanit nostivat katseen ja konkkasivat sisään.

Jos ulkopuolinen olisi katsellut tätä näytelmää katon rajasta niin en usko, että hän olisi pitänyt siihen osallistuvia täysijärkisinä. Ehkä hän olisi ajatellut katselevansa outoa riittiä, jossa kunniakansalaiset kävivät vuorotellen osoittamassa arvostuksensa salin keskellä törröttävälle vahanukelle. Rituaalia sitten kommentoivat toimittajat, jotka televisioruutujen välityksellä valehtelivat näkevänsä vahanuken pyyhkivän otsaa, löysäävän rusettia, tervehtivän saliin saapuvia puoluetovereita, koskettavan lempeästi vaimonsa vatsassa potkivaa pienokaista. Todellakin, jokainen näytelmään osallistuva näytteli roolinsa viimeiseen piirtoon asti. Kun vahanukke kerran kaatui erään painijan puristuksen tuloksena,  kamerat suuntasivat hienotunteisesti rouvan vatsan päällä keikkuvaan rusettiin. Nukke nostettiin pystyyn kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kun vieraat olivat päässeet sisään, presidentin rouvan isä pyysi hänet ensimmäisenä tanssiin. Se oli koskettava hetki – sairastihan isä vaikeaa syöpää, eli ehkä viimeistä joulukuutaan. Kommentaattorit saivat tuskin pyyhittyä kyyneltä poskelta kun seuraava jo vyöryi. Linna täyttyi pukuloistosta, parien keinuvista askeleista. Toimittajien haastattelussa vieras toisensa jälkeen päivitteli presidentin tervettä hehkua ja rouvan viehätysvoimaa.

He saavat niin kauniin lapsen, juhlijat henkivät. Rouva säteili iloa ja odottavan äidin onnea. Hän halaili ystävää toisensa jälkeen, kommentoi kameroille näiden olleen upeimmat juhlat koskaan, ja presidenttisikin oli näissä juhlissa ollut enemmän tohkeissaan kuin missään aiemmin, vieraana tai isäntä. Johtuneeko tuo lapsesta vai mistä. Tästä alkavat hyvät ajat, rouva kuiskasi, ja iski kameralle silmää. Kuva tarkkasi vielä hetken tanssin pyörteissä liehuvia pareja ja nousi sitten ylemmäs, katon rajaan, heijasti kattokruunun kautta koko lattian väriloistoineen kunnes sammui.

Sillä välin presidentti itse istui kammarinsa pimeydessä, kumara selkä kohti ovea. Hänen kehonsa oli menettänyt jo kaikki ihmismäiset piirteet. Alavartalosta oli tullut ylävartaloa raskaampi, pää turvonnut rintaa suuremmaksi. Siivet olivat viimein alkaneet kasvaa lapojen väliin. Ne olivat hatara, luinen rakennelma, välissä rustoa ja paksua, jäykkää limakalvoa. Presidentti hengitti raskaasti. Hän eritti outoa limaa. Se kerääntyi hänen ympärilleen kuin kasa pakkausmuovia, peitti alleen luut ja mädäntyvät lihanpalat, joiden sisään presidentti oli pesänsä tehnyt. Koko iltana hänen luonaan ei vieraillut kukaan, ja miksipä olisi. Illan juhlakaluksi nousi virkaatekevä nukkeparka. Sitä pyöriteltiin sylistä toiseen, suudeltiin, riisuttiin, juotettiin, sille pidettiin puheita. Rakastan sinua, kuiskasi eräs yksinäinen laulajatar sen korvaan ja intoutui tapailemaan hittikappaleensa sanoja. Juhlat jatkuivat aamuun asti. Kaikilla oli kamalan hauskaa, eikä kukaan olisi voinut arvata, että maamme presidentti oli muuttunut kärpäseksi.

Avoin kirje Juha Sipilälle

Arvoisa pääministeri Sipilä,

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että aion olla erittäin suorapuheinen. Toivon, että ette ota sitä henkilökohtaisesti. Toimeentuloni riippuu viime kädessä Teidän päätöksistänne. Myönnän, että maailmankuvamme ovat erilaisia. Olen arvoiltani punavihreä ja usein arvostellut päätöksiänne. Kirjoitan Teille silti suoraan, koska nyt on kyse ideologisia kysymyksiä ja henkilökohtaisia kipupisteitä suuremmasta asiasta. Olen aidosti huolissani.

Jos sanon aivan suoraan: minusta näyttää että Te ette ole aivan tehtävänne tasalla.

Talvivaara/Terrafame-kytkyjen selvittelyn yhteydessä minusta tuntui, että ette hahmota kaikkia hallinnon läpinäkyvyyteen, päätöksenteon riippumattomuuteen ja avoimeen tiedonvälitykseen liittyviä asioita. Yle-kohun myötä minusta on alkanut vaikuttaa että ette myöskään täysin ymmärrä, mikä on neljännen valtiomahdin rooli.

Teillä ei tarvitse olla luottamusta mediaan. Avoimessa demokratiassa niin Te kuin mediakin saatte luottamuksen kansalta.

Ymmärrän, että liikkeellä on tuulia, jotka saattavat sekoittaa tämän.  Elämme omituista trollaamisen ja disinformaation aikaa, jossa jopa maailman tärkeimmissä demokratioissa valtaa tuntuu saavan lähinnä aiheuttamalla sekaannusta. Toivoisin kuitenkin, että oman maamme johto kykenisi pitämään päänsä kylmänä.

Suomen kansa nimittäin ei ole tyhmää.

Sen sijaan sen luottamus sekä politiikkaan että mediaan on nyt vähissä.

Joudun valitettavasti tarkastelemaan kriittisesti Teidän ja muodostamanne hallituksen toimintaa.

Hallitus on nimittäin nähdäkseni epäonnistunut kaikista tärkeimmässä tehtävässään: positiivisten tulevaisuudennäkymien luomisessa. Maamme on ollut taloudellisessa taantumassa poikkeuksellisen pitkään. Väsymys ja epätoivo nakertavat kansantaloudenkin kasvua. Kansa äänesti vaaleissa selvästi muutoksen puolesta – ja lisäksi se äänesti sille annettujen lupausten mukaan. Esimerkiksi. Että koulutuksesta ei leikattaisi (Te poseerasitte kampanjakuvassa), että ilmastonmuutos pysäytettäisiin (auttaako tähän tuulivoiman terveysvaikutusten selvittäminen?), että lasten oikeutta varhaiskasvatukseen edistettäisiin (siihen varmasti auttaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ja lapsilisästä leikkaaminen).

Nämä esimerkit ovat Teidän puolueenne vaaliohjelmasta. Lisäksi sieltä on seuraava lause: ”Suomalaiset tarvitsevat ylenmääräisten normien sijaan lisää keskinäistä luottamusta.”

Arvoisa pääministeri Sipilä: miltä näyttää?

Te olette saanut kansalta mandaatin antamalla lupauksia, joita ilmeisesti ette edes aikonut toteuttaa. Te vieroksutte demokratiaan kuuluvia käytäntöjä, lähetätte yksittäisille toimittajille asiattomia viestejä, viittaatte kintaalla asiantuntijalausunnoille ja kansalaisten mielipiteille. Lisäävätkö nämä toimet luottamusta?

Nähdäkseni Teidät valittiin, koska kansa kaipasi johtajaksi valtiomiestason poliitikkoa.  Arvoisa herra pääministeri. Sen kokoisen poliitikon pitäisi kestää arvostelua paljon paremmin, olla “rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu” (kuten ministerien ylipäätään Suomen perustuslain mukaan), ja ennen kaikkea: luoda uskottavia, optimisia tulevaisuudennäkymiä koko kansakunnalle.

Elämme poikkeuksellisen epävarmaa aikaa. Suuria kysymyksiä ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, takkuileva talouskasvu, kansakunnan jakautuminen voittajiin ja sinnittelijöihin, maahanmuutto, työelämän muutos, sosiaaliturvan tulevaisuus, ulkopolitiikka uusine (uusvanhoine?) jakolinjoineen. Näihin kaikkiin asioihin Teidän pitäisi ottaa kantaa. Ei kiusata toimittajia tai sanella medialle, mistä ja miten sopii uutisoida.

Viime vaalit olivat jo protestivaalit. Kansan äänissä kuului epäluottamus. Jos luottamus siitä vielä rakoilee, en halua nähdä seurauksia. Kyse ei ole pelkästään siitä, mikä puolue kulloinkin nousee valtaan. Kyse on siitä, luottavatko suomalaiset ylipäätään yhteiskuntaan. Luottamus on aina helppo rikkoa, mutta vaikeampi korjata.

Arvoisa pääministeri Sipilä.

Näkisin, että tämä on käännekohta. Nyt on viimeinen hetki, kun Teillä on vielä mahdollisuus tarkastella toimintaanne, ottaa vastuu sekä teoista että sanoista, suunnata katse suurempaan mittakaavaan ja kasvaa valtiomiestason johtajaksi. Olisi sen aika. Mikäli se ei ole mahdollista, olisi parempi, että rohkenisitte jättäytyä tehtävästänne ja antaa sen henkilölle, joka pystyy täyttämään valtiomiestason johtajan saappaat. Se, jos mikä, olisi koko kansakunnan etu.

Kunnioittaen,

Kansalainen Aino Kivi

SADONKORJUUTA 1: Euroopan kriisi

Kuva Kari Krandin näyttämöllepanosta PIIGS-festareilta. 

Ryhmä: Projecte Ingenu. 

Huh, mikä puolivuotinen! Vauhtia on ollut sata lasissa. Muutaman päivän olen ehtinyt hengähtää, nyt aloittelen seuraavaa romaania ja kärsin lievistä laskuista. Eikä ihme. Kun tänä syksynä on menty niin kovaa, hitaampi tahti tuntuu äkkipysähdykseltä. Kirjoittaminen on 90% rutiineja, ja nyt niitä on pitänyt hetki etsiä.

Ajattelin nyt pikkuhiljaa aloittaa tämän kasvukauden sadonkorjuun. Aloitan kesästä, jolloin näytelmäni Kari Krandi// My brother the Hero valittiin PIIGS-festivaaleille Barcelonaan, ja kävin siellä pyörähtämässä.

PIIGS-nimi on lyhenne kriisimaista: Portugali, Irlanti, Italia, Kreikka, Espanja. Nimitystä käytettiin vuonna 2008 alkaneen kriisin alkuvaiheessa ja se on tarkoituksellisen loukkaava; haluttiin viitata maiden eläneen yli varojensa. Sittemmin kriisi pitkittyi, laajentui ja muutti muotoaan. Tänä kesänä Suomen edustaja oli ensimmäistä kertaa festivaaleilla mukana. Osa paikallisista oli ihmeissään: onko Skandinaviassa muka kriisiä? Nehän ovat korkean elintason maita, vakaita ja turvallisia. Jos totta puhutaan, aivan samassa mittaluokassa ei liikutakaan. Esimerkkinä: Italian työeläkejärjestelmä ei enää lupaa eläkettä minun sukupolvelleni. Ei sillä, että se meilläkään olisi varmaa. Mutta ainakin joku (valheellinen) luottamus tulevaan vielä on.

PIIGS-festareilla oli lukudraamana neljä tekstiä: Yasen Vasilevin Ishmael (Bulgaria), Chiara Boscaron ja Marco Di Stefanon 7.9.2102, Christina Kyriazidin Les muêts/ The mutes (Kreikka/Berliini) ja minun näytelmäni. Lukudraama on tässä hieman harhaanjohtava termi, sillä kyseessä oli täysimittaiset näyttämöllepanot: joskin lyhyessä ajassa tehdyt ja plarin kanssa esitetyt.

Ishmael käsitteli maahanmuuttoa, ulkopuolisuutta, eriarvoisuutta ja islamia Ishmaelin tarinan kautta, mutta määrittämättömään nykyaikaan sijoitettuna. Se oli sadistinen kolmiodraama, jossa alistajan ja alistetun roolit pyörivät ympyrää. Saaran ja Abrahamin elämään onnettoman sattuman kautta työntyvä altavastaaja Hagar nostetaan ensin syyllisyydestä, sitten säälistä ja sadismin nautinnosta pariskunnan rinnalle, lastentekokoneeksi ja jalkavaimoksi. Tekstin tyylilaji oli runollinen symbolismi, tilanteiden kirkkaus (ja moniulotteisuus) nosti sen erittäin kiinnostavaksi.

Runollista symbolismia edusti myös Les Muêts/ The Mutes. Se kuvasi ranskalaiseen kyläyhteisöön tunkeutuvaa muukalaista ja hänen menehtynyttä auttajaansa, joka ei jaksanutkaan auttamisen painoa. Teksti käsitteli muukalaisuuden, maahanmuuton, ksenofobian ja altruismin kysymyksiä. Tarinan maailma viittaa myyttiseen lähitulevaisuuteen, joka oudolla tavalla on alkanut muistuttaa toisen maailmansodan ajan Eurooppaa. Lisäksi on jotain erikoista: mykkyys, epidemia, joka leviää yhtä salaperäisesti kuin näkökyvyttömyys Saramagon romaanissa Kertomus sokeudesta.

7.9.2012 käsitteli Euroopan kriisiä toisesta näkökulmasta. Näytelmäkirjailijapariskunta, Chiara Boscaro ja Marco Di Stefano, asettivat alttiiksi oman parisuhteensa kriisin: häät, joita ei koskaan tullutkaan. Tekstin tyylilaji oli dokudraamaa. Pariskunta asetti näyttämölle todelliset keskustelut, puhelut ja ajatukset. Parisuhteen kriisi rinnastui Euroopan kriisi. Hajoamassa ovat kaikki instituutiot, vanhat rakenteet ja turvaverkot.

Oma tekstini käsitteli Euroopan kriisiä yhden ihmisen tarinan, syrjäytymiskierteeseen joutuvan Kari Krandin kautta.

Tekstien ja lukudraamojen ohella vähintään yhtä tärkeää antia olivat keskustelut, joita esitysten jälkeen käytiin. Pohdimme Euroopan kriisiä, sen vaikutuksia eri puolilla mannerta ja sitä, mihin tässä ollaan menossa. Onko Euroopan kriisi itse asiassa niinkään taloudellinen kriisi kuin identiteettikriisi?

Samalla kun maailma on muuttunut yhä eurooppalaisemmaksi, Eurooppa on menettänyt sisäisen suuntansa. Eurooppahan ei ole geografinen maanosa vaan (aate-)historian yhteensitoma kokonaisuus. Liberté, égalité ja fraternité ovat johtaneet sen kohtaloa aina Ranskan vallankumouksesta asti; Euroopan tarina on emansipaatiota, tasa-arvoistumista ja koulutustason nousua. Olemme kuitenkin tulleet pisteeseen, jossa kaikki näistä suunnista asettuvatkin kyseenalaisiksi. Sodat, jotka käytiin jo kerran, ovat jälleen ajankohtaisia.

Eurooppa tuntuukin määrittyvän tällä hetkellä ennen kaikkea (maantieteellisten) rajojensa kautta. Niitä se suojelee, koska yhteinen suunta – ja ennen kaikkea raison d’être – on kadonnut.

Viikon aikana keräsimme kuitenkin havaintoja siitä, millaisia asioita eurooppalaisuus vielä meille tarkoittaa. Lähinnä nämä ovat pieniä asioita, jotka kuitenkin kertovat suuremmista taustaseikoista. Yksityiskohtia, joita pidämme itsestäänselvyyksiä, vaikka ne ovat saavutettuja etuoikeuksia. Osa sitä, miten Euroopan projekti näkyy arjessamme.

Nämä ovat henkilökohtaisia havaintojani, ranskalaisilla viivoilla, pienillä kirjaimilla, valitettavasti englanniksi, koska niin lähtivät tulemaan.

- liberating the world by bringing your liberté egalité fraternité everywhere and being shocked when they actually start to fight for it / offended if they don't want it (maybe they just don't recognize their oppression?)

- being able to take a drunk train/metro/bus alone and pass out, knowing it's safe

- depression caused by the guilt of controversies your ancesters have created but you are unable to solve (nature vs. economical growth, personal success vs. common good, global capitalism vs. global inequality, etc). feeling the guilt but never doing anything about it

- colonializing the postcolonialism discussion and using it to justify your personal weltschmertz

-being able to have 20+ sex partners without fear of unwanted pregnancy, STDs or even a social stigma. being able to choose only one or none as well, but that's up to you.

rope is somewhere elseope

- feeling europe is somewhere else (where?)

- having the priviledge to consider war as an exception in human history

- simultaneous pride and shame when thinking the word “homeland” / “Europe” / “world history”

-writing down lines like these, thinking it would be possible to narrow down something as complex and divided as Europe in a few short notes. noticing its impossibility and then trying to write something about that. falling into a loop.

Duunari-stipendiaatin kiitospuhe

Tämän puheen pidin eilen, 29.10. SAK:n Duuni 2.0 -tapahtumassa, kiitospuheena Duunari-stipendistä. Paperit menivät sekaisin (tietysti!)
 joten jouduin hieman improvisoimaan.

SAK:n DUUNARI-STIPENDI KIITOSPUHE

Kiitän saamastani Duunaristipendistä SAK:ta, omaa liittoani,  Teatteri- ja media-alan työntekijöitä, sekä erityisesti omaa järjestöäni, Suomen teatteriohjaajien ja dramaturgien yhdistystä.

Viime vuosina ammatityhdistysliikettä on Suomessa pyritty mustamaalaamaan. On väitetty että se olisi vain asemiinsa jämähtäneiden,  etuoikeutettujen vakityöläisten edunvalvontaa. On myös väitetty, että ay-liikkeen aika olisi mennyt kokonaan.

Olen tästä vahvasti eri mieltä.

Juuri nyt ammattiyhdistysliikettä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Olemme palaamassa tilanteeseen jossa työtätekevä kansa vaeltaa aamuisin tehtaan porteille kysymään, josko tänään olisi duunia tarjolla. Tehtaanportit ovat nykyään netissä ja tehtaat globaaleja monialakonserneja. Palkkaa tarjotaan vain harvoille, useimmille maksetaan näkyvyyden, kokemuksen tai tempputyöllistämisen valuutassa. Sillä välin varallisuus karkaa suurpääomalle veroparatiiseihin, rahan ja vallan pokerikerho jakaa pelimerkkejä vain toisilleen, keskiluokka kitkuttaa ja köyhät putoavat tyhjyyteen.

Ammattiliitto tarjoaa mahdollisuuden valita kilpailun sijaan kollegiaalisuus. Me tarvitsemme toisiamme.

Ay-liikkeen tulevaisuuden suurin haaste – ja oleellisin kysymys sen hengissäsäilymisen kannalta – on, miten se ottaa kantaa työn, toimeentulon, varallisuuden ja pääoman muuttuneeseen suhteeseen. Tulevaisuuden työ on yhä useammin asiantuntija- ja tietotyötä, yhä enemmän sitä tehdään niin sanotuissa ei-tyypillisissä työsuhteissa. Yhä harvemmalle riittää kokopäiväistä työtä. Emme voi enää palata teollisuuden kulta-aikoihin, jolloin duunia riitti kaikille. Itse koen, että ratkaisu tähän voisi löytyä jostain perustulomallista

Lisäksi minusta ammattiliittojen tulisi myös käyttää vaikutusvaltaansa jotta eriarvoistumisen kierre Suomessa loppuisi. Ay-liikkeen tulisi nähdä edustavansa omien jäsentensä lisäksi koko kansaa. Näkisin mielelläni tilanteen, jossa koko Suomi menisi lakkoon, joka loppuisi vasta siihen, kun Hursti lopettaisi ruuanjakelunsa tarpeettomana.

Lopuksi haluan antaa hieman toivoa. Sitä tarvitaan nyt, kun seitsemän laihaa vuotta ovat venähtäneet jo aivan liian pitkiksi.

Raha ei ole mikään vakio. Talousjärjestelmässämme rahan synty perustuu luotonottoon. Se, mihin haluamme sijoittaa, realisoituu siis ajan kuluessa. Tämä tarkoittaa, että se, mihin uskomme, tulee lopulta todeksi. Uskaltakaamme siis uskoa tulevaan! Jos meillä ei ole varaa siihen, ei pian ole varaa mihinkään muuhunkaan.

(Kuvan otti Patrik Lindström.)