TEATTERI JA KANSALLINEN TEHTÄVÄ

”Nationalismi, solidaarisuuden tunne sellaisten ihmisten kesken, jotka uskovat muodostavansa kansakunnan, teki hallitsemisesta paljon helpompaa. Tässä mielessä se toimi, kuten uskonnot jo kauan: se sai hallittavat tyytymään kohtaloonsa. Seuduilla, joilla koko väestöllä oli saman kansakunnan tunnusmerkit – yleensä kieli ja kulttuuri, mutta joissakin tapauksissa oletettu syntyperä – valtio pystyi helposti esittämään kansakunnan ruumiillistumaa. Viisaat hallinnot käyttivät asepalvelusta, yleistä koulutusta (etenkin sannkarikeskeisiä ja kansallismielisiä historiantunteja) ja isänmaallista kirjallisuutta kansallistunteen kohottamiseen. Teatteri, musiikki, museot, marssit ja seremoniat veivät viestin lukutaidottomillekin. (--) Aate sai ihmiset tuntemaan, että he kuuluivat johonkin suurempaan ja jalompaan kuin sukunsa ja seurakuntansa. (--) Se myös tyydytti yhden ihmisen luultavasti syvimmistä kaipuista, voimakkaan tarpeen solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, tarpeen jakaa ihmiskunta ’meihin’ ja ’niihin’.”

Verkottunut ihmiskunta – yleiskatsaus maailmanhistoriaan.

J. R. McNeill ja William H. McNeill, Vastapaino 2006.

Suom. Natasha Vilokkinen.

Suomalainen teatteri syntyi kansallisromantiikan aikaan. Sen syntyperä linkittyy suomalaisen kansallisidentiteetin vahvistamiseen sekä suomen kielen aseman tukemiseen. Ennen kuin maassamme oli ensimmäistäkään omaa teatteriryhmää, tänne perustettiin taloja, joihin ruotsalaiset näyttelijät voisivat tulla esiintymään – ja joissa sittemmin heidän ohellaan esiintyivät kotoperäiset harrastajat, tai muualla koulutetut suomalaiset ammattilaiset. Harrastajateattereita perustettiin työväentaloihin ja kansalaisyhdistysten tiloihin.

Tästä syntysyystä on suomalaisessa teatterissa nähtävissä jatkumo nykypäivään saakka. Teatteriperintömme on tekstilähtöistä, tyyliltään realismiin painottuvaa, ja sisältää usein yhteiskunnallisia tendenssejä, jotka liittyvät selvästi kysymykseen kansallisuudesta: keitä me suomalaiset olemme, mistä tulemme, minne olemme menossa. Mitkä aiheet tällä hetkellä liikkuvat yhteiskuntamme kielen päällä, ja mitkä suuret hetket ovat painaneet leimansa kansamme tajuntaan. Ketkä suuret henkilöt ovat muovanneet historiaamme. Oman näkökulmansa keskusteluun toivat perussuomalaiset vuonna 2011 eduskuntavaaliohjelmallaan, jossa vaadittiin valtion taidetukien ohjaamista niin, että ne vahvistaisivat suomalaista identiteettiä. Vaikka tämä vaatimus kuulostaa lapselliselta, jopa koomiselta, on myönnettävä, että ainakin teatterin kentällä tämänkaltainen pyrkimys vaikuttaa jossakin pinnan alla.  Varsinkin suuresta näyttämöstä puhuttaessa olen kuullut useammin kuin kerran viitattavan siihen, kuinka aiheiden tulisi olla kansallisen luokan kokoisia, ei pienempiä. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita, että aiheiden tarvitsisi suoraan liittyä kansallisidentiteettiin, mutta usein niinkin on.

Viimeisen reilun vuosikymmenen aikana suomalainen näytelmäkirjallisuus on nostanut voimakkaasti päätään, (ja hyvä niin!) ja näyttää siltä, että uusia suomalaisia tekstejä esitetään lähes jokaisessa teatterissa. Vanhoista mielikuvista poiketen ne saattavat olla jopa talon hittijuttuja, jotka vetävät suuret näyttämöt täyteen katsojia. Harvemmassa – jos missään - sen sijaan näkyy uusia käännöstekstejä. Silloin, kun itse aloitin aktiivisen teatterissakäymisen reilut kymmenisen vuotta sitten, muistan, että käännettyä nykynäytelmäkirjallisuutta oli sekä pienten että suurten teatterien ohjelmistossa jatkuvasti. Sarah Kanea, Mark Ravenhillia, Tracy Lettsiä, Martin MacDonaghia, Martin Crimpiä, Marius von Mayenburgia, Oliver Bukowskia, Marius Ivaskeviciusta… Nyt taiteellisesti kunnianhimoinen käännösnykynäytelmä loistaa poissaolollaan teatterien ohjelmistoista. Tämä tuntuu oudolta – onhan maiden rajojen yli liikkuminen muilla aloilla sentään aivan toisella tasolla kuin aiemmin. Mistä tämä sitten johtuu? Riskinottokyvystä, tai sen puutteesta, toki. Niin ikävää kuin se onkin tunnustaa, veikkaan myös, että uusi kotimainen ja uusi ulkomainen kilpailevat samasta ohjelmistopaikasta. Johtajat haluavat tukea uutta kotimaista draamaa  (ja toki myös näytelmäkirjailijaa) suosimalla suomalaista. Tehtävä on tärkeä. Suomalaiset näytelmäkirjailijat saavat kielialueemme pienuudesta johtuen aivan liian tilaisuuksia  - ja sopimusten muodosta johtuen usein aivan liian vähän palkkaa taiteellisesta työstään.

Tässä piilee tietenkin ilmeinen umpioitumisen vaara. Jos suomalainen teatteriyleisö käy katsomassa vain suomalaisen työryhmän toteuttamia suomalaisia näytelmiä, voi ajatella, että aika piankin teosten aiheistot, estetiikat – juonetkin – alkavat muistuttaa toisiaan. Muualta tullut näyttäytyy outona ja epäkiinnostavana, vaarallisenakin, joten sen ottaminen ohjelmistoon en entistäkin suurempi riski.

Tämä kysymys ei ole minulle tällä hetkellä teoreettinen, vaan varsin konkreettinen. Luen nyt, ja olen viime aikoina myös lukenut, aika paljon näytelmiä eri puolilta. Tavoitteenani on löytää kiinnostavia juttuja, joita tarjota Joensuun ohjelmistoon. Useamman kuin parin tai kolmen näytelmän, joiden tiedän esitetyn suurella suosiolla ympäri Eurooppaa, olen todennut olevan aiheistoltaan, kysymyksenasetteluiltaan tai näyttämökieleltään liian ”haastavia” yleisölle. Enkä missään nimessä tarkoita tällä aliarvioida yleisöä. En todellakaan ajattele heidän haluavan vain kevyttä farssi-iloittelua tai aivotonta formaattimusikaalia. Tarkoitan sitä, että lukiessani tunnen jo tietäväni, jos jonkin näytelmän tapa käsitellä aihettaan  - vaikkapa ironian, huumorin, tapahtumien logiikan, ristiriitaisia tunteita aiheuttavan aiheen suorasukaisen ja härskin käsittelyn vuoksi - ei luultavasti avautuisi yleisölle ollenkaan, vaan tulisi luultavasti julmalla tavalla väärinymmärretyksi.  Huumorihan on aina kulttuurisidonnaista, samoin käsitys ”hyvästä” taiteesta. Mitä tapahtuu, jos meidän käsityksemme hauskasta ja/tai hyvästä liukuu niin kauas että emme enää ymmärrä muualta päin Eurooppaa tulleita tekstejä – eivätkä he meitä?

Toinen, ja ehkäpä näin kulttuuripoliittisesti polttavampikin kysymys on se, minkälaista kansallisidentiteettiä tämä ohjelmisto rakentaa. Kärjistän:  suomalaisten kaupunginteatterien ohjelmistot toteuttavat jo nyt perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelman vaatimuksia. Postmoderni tekotaide loistaa poissaolollaan, samoin kuin loistavat sellaiset muuten mediassa pinnalla olevat aiheet kuin maahanmuutto, rasismi, homoseksuaalisuus ja muut heteronormista poikkeavat seksuaali-identiteetit, työelämän muutos ja meneillään oleva suuri rakennemuutos suomalaisessa yhteiskunnassa,  eriarvoistuminen, köyhyys ja syrjäytyminen. Myönnän, nämä ovat aiheita, jotka itseäni kiinnostavat, ja siksi kiinnitän niiden puuttumiseen erityisesti katseeni. Jos katsoo Suomea pelkästään kaupunginteatterien ohjelmiston kautta, näyttäisi siltä,  että olemme sinisilmäinen ja vaaleatukkainen kansakunta, joka edelleen kirmailee elovenapelloissa kuunnellen Katri Helenaa, muistelee sota-aikaa kaipuulla, ihaillen suuria sankareitaan ja kaipaa jonnekin kauas, menneeseen tai eksoottisten Broadway - musikaalien maailmaan. Mustia joukossamme ei ole, ei aasialaisperäisiä eikä arabeja, ei romaneja eikä tataareja, ei maahan- eikä maastamuuttaneita. Ei seksuaali- eikä muidenkaan vähemmistöjen edustajia. Kaikki tuntevat samat kirjailijat ja iskelmälaulajat, kaikki pukeutuvat marimekkoon ja haaveilevat juhannuksesta kesämökillä perheen kanssa. Eroja ihmisten välillä ei  juuri ole. Kaikki haluavat aika samanlaista elämää ja kaikkien suvussa on joku juoppo. Kaikki näyttävätkin aika samalta. Kansamme on vähän yksinkertainen, sisäänpäinkääntynyt ja kovasti nostalgiaan taipuvainen olento.  Tämä näkemys suomalaisuudesta on jopa fasistisen ulosrajaava, eikä sillä ainakaan enää ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, jos on koskaan ollutkaan. Se, että teoksia tällaisena esitetään, muodostaa kuitenkin merkin, jonka kautta johonkin (menneeseen ja kuvitteelliseen) paratiisilliseen yhtenäisyyden aikaan voidaan kaivata.

Nyt tulemmekin teatterin perimmäisten kysymysten äärelle.

Teatterin perusidea on siinä, että joukko ihmisiä kokee yhteenkuuluvutta esityksen kautta. He samastuvat päähenkilöön tai useampaan ihmiseen näytelmässä ja jakavat jonkin tunnekokemuksen yhdessä, on se sitten katharsis, nostalgia tai komedian synnyttämä ilo sydämessä. Teatteria ei ole ilman yleisöä. Jos suuressa katsomossa on kourallinen ihmisiä, esitys jää väistämättä vajaaksi. Vitsit eivät naurata eikä tragedia kosketa. Jokin olennainen jää välittymättä, juttu tuntuu teennäiseltä. 60-70-80-lukujen kehitysoptimismissa rakennetut talot ovat pulassa kun teatterikävijöitä ei enää kerta kaikkiaan riitä niitä täyttämään. Teatterit ratkaisevat tilanteen myymällä suurille ikäluokille nostalgiantunteeseen vetoavia teoksia, jotka ovat mahdollisimman turvallisia. Talojen – ja yleisön – kannalta olisi vaarallista sekoittaa näihin teoksiin elementtejä, jotka rikkoisivat illuusion yhtenäisestä kansakunnasta.  Näin ollen on turvallisempaa tarjota nostalgisia juttuja myyttisestä ”ydin-Suomesta”, kuin tarttua tämän hetken polttaviin aiheisiin. Varsinkin suurten näyttämöiden on pakko houkutella suuria yleisömassoja, bussilasteja. Pienille näyttämöille sitten on mahdollista tehdä jotain riskialttiimpaa, jos on. Yleensä ei.

 On kuitenkin vaarallista miellyttää suurta enemmistöä enemmistökansanosaan kuuluvaa joukkoa tarjoamalla heille maailmasta kuvaa, joka pönkittää ennakkoluuloja. Se johtaa niiden vahvistumiseen entisestään, (kansallis-) identiteettiin, joka on kiveenkirjoitettu ja jäykkä, vaikka todellisuus on jo muuttunut sen ympäriltä.

Kysymys kansallisesta identiteetistä on aina avoin kysymys, ei lukkoon lyöty vastaus. Jos vastaus lukittuu, mahdollisuus variaatioon ja muutokseen katoaa.

En myöskään tarkoita silmien avaamisella ulkomaailman suuntaan sitä, että oma kulttuurihistoriamme pitäisi heittää pesuveden mukana menemään. Päinvastoin. Jos yritämme vain matkia sitä, mitä muualla on tehty, päädymme tekemään provinsiaalista versiota jostain näennäisen kulttuurineutraalista. Jotta ymmärtäisi sitä, mitä muualta tulee, pitää ensin ymmärtää omaa historiaansa. Parhaimmillaan identiteetti, on se sitten kansallinen tai yksityinen, on jatkuvassa dialogissa sekä omien juurtensa että muun ympäristön kanssa.

Jähmettyneen ja lukittuneen kansallisidentiteetin vastapooli, neutraali epäkansallisuus (ylikansallisuus?) on aivan yhtä vaarallista ja tyhmistävää kuin vastakohtansakin. Esimerkiksi voisin ottaa vaikkapa amerikkalaisen viihdeteollisuuden laskelmoidut fantasiaseikkailut, jotka sijoittuvat näennäisesti ei minnekään, mutta jotka kantavat piilotettuina melkoisia arvomaailmoita. Teatterin puolelta samaa harrastetaan vaikkapa formaattimusikaaleissa.

Pahin mahdollinen skenaario on kulttuurin näivettyminen pelkäksi viihdeteollisuuden alalajiksi, jonka pääasiallinen pyrkimys on tuottaa rahaa – tai näissä olosuhteissa: pysyä pystyssä ja säilyttää työpaikat. Tällöin sisällöt muuttuvat yhdentekeviksi. Tekijöillä on koko ajan pelko takalistossa ja yritys miellyttää kuvitteellisten katsojajoukkojen kuvitteellisen konservatiivista makua. Syntyy noidankehä. Tekijät ovat valinnoissaan katsojia konservatiivisempia. Katsojat taas tottuvat näkemään tietynlaista teatteria, turvallisempaa kuvaa maailmasta kuin mitä ovat tottuneet todellisuuden, kirjallisuuden tai muiden medioiden (elokuva, tv, lehdet, netti) kautta vastaanottamaan. He odottavat esitysten ylläpitävän (alun perinkin fiktiivistä) jatkumoa, joka muualta todellisuudesta on jo kadonnut, ja järkyttyvät hämmentävän pienistä asioista. Kuvaava esimerkki on se, kuinka moni katsoja edelleen provosoituu, jos teatteriesityksessä kiroillaan. Samat ihmiset kuuntelevat bussipysäkeillä ja tv:n ääressä vittua solkenaan, ilmeenkään värähtämättä.

Mietin näitä, sillä astun pian itse pieneksi osaksi suomalaisen sivistysvaltioihanteen jatkumoa, Joensuun kaupunginteatterin ohjaajaksi. Freelancerina on helppo olla jatkuvassa vastarinnassa, kyseenalaistamassa, taistella tuulimyllyjä vastaan. Kiinnitettynä ohjaajana koen olevani joltain osin vastuussa myös teatterin tulevaisuudesta (sekä Joensuun mittakaavassa että suuremmassakin), kaupungin kulttuurielämän vaalimisesta ja jonkinlaisen sivistyksen lipun kantamisesta näinä vastakkain asettelun aikoina.

Omissa silmissäni on kiistatonta, että yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Onko enää edes mahdollista tehdä taidetta niin suurille joukoille että suurten näyttämöiden katsomot täyttyisivät iltana toisensa jälkeen? Joutuuko silloin tekemään pienimmän yhteisen nimittäjän teatteria – teoksia, jotka manifestoivat (piilo-) fasistista maailmankuvaa, enemmistön diktatuuria? Jos katsomoiden täyttäminen on mahdollista vielä viiden, kymmenen vuoden ajan, mitä tapahtuu sen jälkeen? Katoaako suomalainen kaupunginteatteriverkosto samalla tavalla suurten ikäluokkien  mukana kuin muutkin kunnalliset palvelut? Onko sen määrä myös kadota? Onko verkolla enää raison d’êtreä sen jälkeen, kun Holmbergin ja Långbackan Turun kauden muistava väki lakkaa käymästä teattereissa?

Meidän pienen, näennäisen homogeenisen kansamme vahva kulttuuri-identiteetti on ollut tärkeä asia ainakin 60 vuoden ajan. Sen perustalle rakennettiin koko 1900-luvun Suomen nousu maailman köyhimpien valtioiden joukosta rikkaimpiin ja tasa-arvoisimpiin. Ilman vahvaa kansallista yhtenäisyyden kokemusta ei olisi ollut talvisodan ihmettä eikä jälleenrakennuksen vuosia,  ei neuvolajärjestelmää, kansaneläkelaitosta eikä peruskoulua, ei Nokiaa eikä tätä hyvinvointia, johon olemme tottuneet. Nyt koko yhtenäisyys on lopullisessa hajoamispisteessä. Se ei todellakaan liity vain maahan- tai maastamuuttoon, vaan eritoten yhteiskunnan eriarvoistumiseen, työn ja tuotannon rakenteiden muutokseen,  (ihmisten, tavaran, rahavirtojen, ajatusten) liikkuvuuden lisääntymiseen, väestön vanhenemisen kansantalouteen aiheuttamiin vaikutuksiin. Mikä teatterin tehtävä on tässä maailmanajassa?

Pitäisikö teatterin löytää uusi kansallinen tehtävä? Yrittää luoda uusi, nykytodellisuutta vastaava kuva kansastamme? Kannustaa, potkia eteenpäin? Pitäisikö koko ajatus kansallisesta tehtävästä räjäyttää? Tarjota uusia, kansainvälisiä tuulia? Vai pitäisikö teatterin tarjota lohtua ja turruketta kylmän maailman satuttamille kansalaisille?

Jokainen näistä vaihtoehdoista tuntuu mahdolliselta.

Sen sijaan laitan itselleni muistiin seuraavat asiat:

Kaihoava nostalgisuus on vaarallista. Samoin ovat yltiönegatiiviset tulevaisuudenkuvat ja uhrin aseman ottaminen. Sen, että taideteoksen pääsisältö koostuu pelkästä ruikuttamisesta, tulisi olla rikoslain alainen teko.

(Tämä ei siis  tarkoita tunteiden ilmaisua tai – tutkimista taideteoksen kontekstissa.) Kansallisidentiteetin tutkiminen tuntuu edelleen mielekkäältä aiheelta. Sen sisällä tuntuu kuitenkin oleelliselta kysyä aina uudestaan: Keitä me (joensuulaiset/helsinkiläiset/suomalaiset/ugrilaiset/eurooppalaiset/maailmankansalaiset) olemme? Mistä (alun perin) tulemme? Minne olemme matkalla (jos minnekään)?; ja näiden lisäksi: Onko ketään, joita voisi nimittää meiksi? Ketkä kaikki Sinä olet? Ja: Olenko minä se, mikä luulen olevani - jos ylipäätään olen. 

TAITEEN ITSEISARVOSTA // KIRJE NALLELLE

”Kulturen eller konsten har i sig inget egenvärde. Det har bara blivit monopoliserats av den som inte har annat livsinnehåll.”

Björn Wahlroos, HBL 5.6.2013

Hyvä Björn Wahlroos.

Nämä sanat tuskin tulivat arvaamatta. Samanlaisia ajatuksia on liikkunut ilmassa taholla jos toisellakin viime vuosina – yllättävää oli vain se, että ne tulivat niinkin vaikutusvaltaisen ihmisen suusta kuin Te olette.

Taidepiireissä tällaisiin lausahduksiin suhtaudutaan yleisimmin joko varovaisen huvittuneesti – tai sitten provosoituen ja tuttavapiirissä kohkaten. Harvoin, jos koskaan tällaisiin heittoihin suhtaudutaan täysipainoisina lausuntoina, vastaanargumentoiden. Kulttuuripiireissä on helppoa ohittaa tällaiset sammakoina – mitä ne perimmiltään ovatkin – mutta se sisältää vaaran.

Suomessa on kasvava joukko ihmisiä, jotka ihan oikeasti eivät ymmärrä, miksi kulttuuria tuetaan yhteiskunnan varoilla. Samat ihmiset tuntuvat myös kuvittelevan, että summat, joilla kulttuurialaa tuetaan, ovat valtavan suuria – ja että kaikki taiteilijat saavat jonkinlaista taiteilijapalkkaa. Ikävä tosiasia: eivät saa. Ja toinen tosiasia: Taiteilijan työ tarkoittaa myös 2010-luvun Suomessa useimmiten köyhyyslupausta. Leipä kerätään pieninä murusina maailmalta: monenmoista työtä tehden, apurahahakemuksia laatien ja korkeampaa voimaa rukoillen, opettaen, järjestöissä toimien, sukulaisilta lainaten ja välillä yhteiskunnan apuun tukeutuen, joko työttömyysavustusten tai sosiaalitoimen kautta. Hyvin harvassa ovat taiteilijat, jotka 1) pystyvät keskittymään pelkästään taiteen tekemiseen ja/tai 2) saavat työstään palkkaa, joka yltää edes lähelle suomalaisen keskiansioita. Ja nyt siis puhumme ihmisistä, jotka ovat ponnistelleet vuosikaudet – ellei jopa –kymmenet, (mm. tanssijat ja muusikot pikkulapsesta saakka) oppiakseen työssään tarvittavat taidot, tulleet kerta toisensa jälkeen valituksi suuresta joukosta, saaneet alansa korkeinta koulutusta, ja tekevät usein 60-80-tuntista työviikkoa. Se, että työ on kutsumus, ei tarkoita että sitä pitäisi tehdä ilmaiseksi, tai – kuten välillä käy -   maksaa siitä, että pääsee harjoittamaan ammattiaan. Tämä on kuitenkin tälläkin hetkellä monen taiteilijan tilanne.

Populistisissa kannanotoissa asetetaan usein vastakkain kulttuurin ja sosiaali-terveys-sektorin rahat. Vertailun vuoksi: Sosiaali- ja terveysministeriön budjetti oli vuonna 2011 11,5 miljardia euroa – kulttuurin ja taiteen alan budjetti 445 miljoonaa euroa (=0,445 miljardia). Tämä siis sisältää kirjastolaitoksen, teatterit, orkesterit, museot, rakennushankkeet, kaiken. Lisäksi väittäisin, että nämä rahat eivät suinkaan kilpaile keskenään vaan ovat ennemminkin toisiaan tukevia. Tästä lisää myöhemmin. 

Kerta toisensa jälkeen kuulee myös ihmisten kysyvän, mikä taiteen arvo on – miksi sitä pitäisi tukea yhteiskunnan varoista. Eivätkö ne, jotka haluavat taiteilla, voisi taiteilla ihan omilla rahoillaan -  tai sitten niiden rahoilla, jotka taiteen nauttimisen lystistä ovat valmiita maksamaan lipun hinnan ilman yhteiskunnan subventioita. Tämäkin kommentti nostaa lyhytnäköisyydellään kulttuurialan ihmisten niskavillat pystyyn; siksi siihen usein ei edes vaivauduta vastaamaan. Vastaan nyt lyhyellä ja nopealla tavalla, taiteen vastaanottajan näkökulmasta: jos lippuja ei tuettaisi yhteiskunnan varoilla, liput olisivat valtavan kalliita, moninkertaisen hintaisia. Tämä tarkottaisi, että hyvin harvalla olisi varaa käydä taidelaitoksessa. Kun lipputulot pienenisivät, myös taidelaitokset katoaisivat – ensimmäisenä alueilta, joilla muutenkin on vaikeaa ja vähän palveluja. Kansallisooppera, tuo kulttuurikriittisten erityinen vihankohde, luultavasti selviäisi, mutta muuttuisi varmasti  entistäkin pienemmän eliitin paikaksi (nyt katsomaan on voinut päästä 10-15 eurolla), ja toisaalta laatu huononisi. Sen sijaan maakunnista kuolisivat museot, teatterit, kirjastot, kaikki.

Ja vielä jos puhutaan taloudesta: Tutkimusten mukaan jokainen teatteriin sijoitettu euro tulee kunnalle 1,5-2-kertaisena takaisin. Tämä siksi, että teatteri tuo kuntaan kävijöitä kauempaakin, ja nämä vieraat käyttävät teatterin lisäksi kunnassa muitakin palveluita, ja nämä mm. käyvät syömässä esityksen jälkeen ja yöpyvät hotellissa. Lisäksi se vetävyysarvo, mitä kulttuuripalvelut paikkakunnalle tuovat, on korvaamatonta – samoin kuin työpaikat, joita kulttuurilaitokset tarjoavat, muillekin kuin näille parjatuille taiteilijoille. Muista taideinstituutioista kuin teattereista en ole lukenut vastaavia tilastoja, mutta luulen että niiden vaikutus on vastaava.

Mutta nyt hairahduin taas puhumaan taloudesta kun piti puhua taiteen itseisarvosta. Sana on vaikea: millä ylipäätään on itseisarvoa ajassamme?

Itseisarvosta puhuminen tarkoittaa arvoista puhumista, ja niistähän tässä ajassa, tässä moniarvottomassa näennäisliberaalissa konsensusilmapiirissä, ei saisi puhua. Sivistyksellä, ihmisten hyvinvoinnilla, elämän jatkuvuudella, ystävyydellä, rakkaudella, perheellä, kauneudella, onnellisuudella, sukujuurilla, perinnön siirtämisellä, tiedolla, taidolla, ja monilla muilla ennen itseisarvoina kunnioitetuilla asioilla on vain välineellinen arvo tässä karusellissa, jonka ainoa todellinen arvopohja taitaa liittyä rahan pyörittämiseen.

Itse koen taiteella olevan itseisarvoa, joka ei ole palautettavissa mihinkään hyötyarvoon. Koska tämä koetusta itseisarvosta kirjoittaminen on aina tunnustuksellista – samanlaista kuin uskovan puhe jumalasta – kirjoitan ensin taiteen välinearvoista.

Näitä välinearvoja määritän olevan 1) dekoratiivinen arvo, 2) arvo status- tai fetissiobjektina, 3) vaihtoarvo- ja talouden pyörittämiseen liittyvä arvo, 4) arvo tiedonvälittäjänä,  5) arvo kohtaamispaikkana, 6) (mielen-)terveyden edistämiseen liittyvä arvo, 7) arvo muiden arvojen pönkittäjänä ja/tai kyseenalaistajana,  8) arvo perinnön jatkajana ja kehittäjänä.

Yritin listata nämä arvot konkreettisesta abstraktimpaan suuntaan, selkeästi määritettävästä vaikeasti määrittyvään. Todellisuudessa eri arvot liukuvat toistensa piiriin, joten tällainen rajaaminen on aina mielivaltaista. Näistä puhuminen erillisinä ehkä kuitenkin auttaa jollain tapaa hahmottamaan, miksi taide on niin tärkeää – ainakin minun ja kaltaisteni mielestä. Missä kaikkialla sen arvo voisi olla, ja mihin se vaikuttaa.

Dekoratiivinen arvo tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että seinän koristukseksi on hauska ripustaa kaunis taulu. Se, onko taulu kuva järvimaisemasta, maalin valumisjälkiä vai videoteos, on tietysti kiinni aikakaudesta, katsojan silmästä ja arvotuksista. Lasken dekoratiivisen arvon piiriin kuuluvan myös taiteen viihdytysarvon: illan kuluksi on hauskaa mennä kuuntelemaan konserttia, katsomaan teatteriesitystä tai tanssia. Taide tekee elämästä hitusen rikkaampaa. En laske tämän arvon liittyvän mitenkään siihen, millaisesta taiteesta puhutaan. Myös ”ruma” tai ”epämiellyttävä” teos voi tuottaa kokijalle rikkaampaa kokemusta maailmasta, ja olla siten dekoratiiviselta arvoltaan suuri.

Arvo statusobjektina viittaa siihen, kuinka joissain piireissä kerätään antiikkia, toisissa käydään konserteissa, kolmansissa teatterissa ja neljänsissä luetaan. Teoksista keskustellaan. Taide tuottaa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, luo verkostoja. Sen kautta voi tutustua ihmisiin ja jakaa kokemuksia. Teosten kautta viestitään itsestä samoin, ja luodaan nokkimajärjestystä, samoin kuin minkä tahansa muun identiteetin rakennuskeinon kautta.  Taide on kuitenkin  siitä kiitollinen statusartefakti, että sen saavuttaminen ei välttämättä vaadi rahaa: kirjaston kirjoja voi lukea ilmaiseksi, musiikkia kuunnella Spotifysta ja elokuvia näkee televisiosta.  Lisäksi voi olla, että lempiteokset kertovat ihmisestä syvällisemmin kuin statusesineen paikkaa toimittava auto. Arvo statussymbolina lienee kuitenkin syy siihen, miksi jo sana on ”taide” on monelle punainen vaate.

Vaihtoarvosta, tai talouden pyörittämisen määrittämä arvosta, puhuminen taas provosoi taiteilijoita. Taideteosten an sich vaihtoarvo tuntuu määrittyvän lähes täysin sattumanvaraisella logiikalla, jolla ei juurikaan ole tekemistä teosten absoluuttisen arvon kanssa, vaan enemmänkin osana taiteilijan markkina-arvoa. Talouden pyörittämiseen liittyvä arvo liittyy ehkä enemmän taiteen ympärillä pyöriviin markkinoihin kuin itse taiteeseen. Tähän liittyy bisneselämän lisäksi myös taiteen, ja taidelaitoksen brändiarvo kunnille sekä valtioille. Kyky vetää rahaa puoleensa.

Sitten on arvo, joka ehkä on muuttumassa yhä tärkeämmäksi. Arvo tiedonvälittäjänä. Ennen kansan lukutaitoahan tämä oli kova asia, ja nyt median kriisin vuoksi taas nousussa. Taiteen kohdalla kyse on kuitenkin laajemmasta asiasta kuin numeerisen, historiallisen, luonnontieteellisen tai yhteiskunnallisen tiedon välittämisestä. Taide välittää kokemuksellista tietoa ihmisenä olemisesta. Yhtä lailla tunteita, sisäisiä kokemuksia, fantasioita, asioita joille ei löydy sanoja, kuin faktaa.

Viides listaamani arvo, arvo kohtaamispaikkana, sisältyy moniin muihin arvoihin. Haluan kuitenkin listata sen vielä erilliseksi, sillä mielestäni taiteen arvo kohtaamispaikkana ei tyhjenny pelkästään sen arvoon statusesineenä tai mielenterveyden edistäjänä. Taide on kohtaamispaikka sekä asian konkreettisessa että abstraktissa merkityksessä. Ihmiset tulevat taiteen äärelle – teattereihin, elokuviin, oopperaan, kirjastoihin, konsertteihin, keikoille, taidenäyttelyihin, museoihin – kohtaamaan toisiaan. Teoksen kautta he kohtaavat sen tekijän, ehkä syvemmin kuin arkipäiväisen kanssakäymisen tasolle.  Taidetapahtuman kautta kokijat myös kohtaavat toisiaan, usein eräänlaisessa jaetun yksityisyyden tilassa. Teoksen kautta on mahdollista kokea mitä yksityisimpiä tunteitaan muiden, tuntemattomien ihmisten, kanssa. Moni ei-taidealalla oleva tuttavani on kertonut, kuinka ihanaa teatterissa on, kun saa nauraa ja itkeä yhdessä muiden kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa tunteiden julkinen näyttäminen on harvinaista, mutta taiteen äärellä se on täysin sallittua, jopa suotavaa. Tämä tuottaa puhdistumisen kokemuksen, ihmiset sanovat usein lähtevänsä taide-elämyksistä voimaantuneina. Ja vaikka teos ei tuottaisi tätä kokemusta, se on silti herättänyt jonkin reaktion. Sekin sisältää informaatiota kokijan sisimmästä.  Taide tarjoaa myös kohtaamispaikan itsensä kanssa. Tekijä kommunikoi jotain itsestään teokseen, ja se ehkä resonoi. Itse koen myös tärkeäksi sen, kuinka monia ihmisiä olen itse elämääni saanut taidepiirien kautta. Taiteen tekemisen ja kokemisen kautta on helppo tutustua toiseen, sekä kevyellä että syvällä tasolla. En usko, että millään muulla alalla olisin voinut saada niin monipuolista ihmisyyden kirjoa ystäväpiiriini.

Kuudes arvo on arvo terveyden, ja etenkin mielenterveyden edistäjänä. Tämä arvo on sellainen, josta usein puhutaan julkisessa keskustelussa, kun halutaan korostaa taiteen arvoa. Taide on osaltaan myös sosiaali- ja terveyspolitiikan jatke. Taiteen tekeminen ja kokeminen on valtavan hienoa terapiaa lukemattomille ihmisille. Taiteen kautta voi purkaa omia tunteitaan, olla yhteydessä muihin ihmisiin, kokea samaistumista ja puhdistumista, löytää iloa ja huumoria, oppia itsestään. Taiteen tekeminen luo merkityksellisyyden tunnetta, ja taiteesta nauttiminen rikastuttaa elämää. En tiedä, ovatko taiteeseen syventyneet ihmiset onnellisempia kuin syventymättömät, mutta ainakin he ovat onnellisempia kuin olisivat ilman taidetta.

Seitsemännen arvon kohdalla päästään poliittisen keskustelun kuumaan ytimeen. On tahoja, jotka haluaisivat valjastaa kaiken taiteen jonkin poliittisen ideologian tai arvomaailman lipunkannattajaksi. Toiset tahot taas näkevät taiteen arvon kyseenalaistajana ja/tai riippumattomana yhteiskunnallisena toimijana. Itse pidän tärkeänä sitä, että taide on täysin vapaa kaikista poliittisista pyrkimyksistä. Toinen kysymys onkin se, mitä tämä vapaus tarkoittaa. Riittääkö negatiivinen vapaus, eli se että kukaan ei kiellä tekemästä mitä tahansa (poliittisia) arvoja edistävää tai kyseenalaistavaa taidetta? Vai tarvitaanko myös positiivinen vapaus – eli että mitä tahansa arvomaailmaa tai ideologiaa edustavilla taiteilijoilla ja teoksilla olisi mahdollisuudet saada rahoitusta ja resursseja, todellinen mahdollisuus toteutua? Aatemaailmojen muotivirtaukset, sekä rahoittajatahojen kulloisetkin painotukset, määrittävät aina sen, mikä taide on arvokkaampaa kuin toinen, ja tämä vaikuttaa voimakkaastikin siihen, millaista taidetta Suomessa tehdään. Tämä sisältää oman vaaransa, jos tuki painottuu kovin voimakkaasti jonkin tietyn ideologian mukaan.

Kahdeksas arvo on se, jonka itse koen tärkeimmäksi.

Taiteen arvo perinnön jatkajana ja kehittäjänä. Tua Harno kuvasi kirjassaan Ne jotka jäävät lapsia pullopostiksi tulevaisuuteen. Samanlaisena pullopostina näen taiteen. Siihen kerrostuvat sedimentiksi menneiden ja nyt olevien ihmisyksilöiden terveiset tulevien ihmisolentojen löydettäväksi. Jokainen sukupolvi muodostaa oman käsityksensä edeltäjien pohjalta, ottaa osan esteettisistä ihanteista, osaa muokkaa mieleisekseen, ja painaa kädenjälkensä yhteiseen luolamaalaukseen. Tämä kerrostuma on kokonaisuutena paljon arvokkaampi kuin osiensa summa.

Oma credoni taiteen itseisarvosta: taiteen arvo on paitsi näiden välinearvojen yhteistulemassa, myös jossain sellaisessa, joka liittyy ihmisenä olemisen syvimpään ytimeen.  Maslow’n tarvehierarkiassa taide on listattu ylimmälle portaalle, eli se on ihmiselämälle ikään kuin toissijainen tarve suhteessa fysiologisiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä tulkintaa ohjaakin luultavasti paljon ajattelua siinä, että nähdään taiteen olevan jotain ylimääräistä. Jotain mitä tuetaan ja tehdään, jos resursseja jää. Todellisuudessa tarve kokea ja tehdä taidetta kuuluu ihmisen perustarpeisiin siinä, missä tarve saada ravintoa, tarve rakastaa ja saada rakkautta, tarve kokea olevansa turvassa. En tarkoita tällä sitä, että jokaisella ihmisellä olisi päivittäin pakonomainen tarve saada annoksensa korkeakulttuuria. Tarkoitan sitä, että ihmiset tekevät taidetta ja nauttivat siitä kaikissa olosuhteissa. Primitiivisimmät heimot tanssivat ja laulavat yhdessä, tekevät koriste-esineitä, kertovat tarinoita. Ihmiset ovat tehneet taidetta Leningradin piirityksen keskellä, keskitysleireillä, eristysvankeina. Taidetta tehdään mielisairaaloissa ja kuolemansairaiden vuodeosastoilla. Piirrokset, musiikki, runot, kertomukset, tanssi, draamalliset esitykset, ne auttavat kestämään, valavat toivoa, ja jos ei muuta – siirtävät hetkeksi ajatukset pois epätoivosta, jossa eletään. Taide luo kauneutta, iloa ja merkityksen tunnetta sinne, missä toivottomuus on ottamassa vallan. Joka tätä epäilee, voi tutustua Anne Frankin päiväkirjoihin, Shostakovitshin Seitsemänteen sinfoniaan tai Elvi Sinervon kuritushuoneessa kirjoitettuihin runoihin.

Hyvä Björn Wahlroos:

Pyydän Teitä miettimään kaksi kertaa ennen kuin päästätte suustanne mitä tahansa sammakoita. Ajassamme elää taidevihamielisiä ajatuksia, ja ne kytevät  ihmisissä, joita yhteiskunta on kohdellut kurjasti. Heidän sisällään viha ja katkeruus etsivät kohdettaan. Mikä olisi helpompi kohde, kuin samassa asemassa olevat, eli pienillä apurahoilla tai sosiaaliturvatuella elävät taiteilijat? Jos todella tarkoititte, mitä sanoitte, ette todellakaan ole ajatellut asiaa kovin pitkälle. Toivottavasti kirjoitukseni auttaa Teitä hahmottamaan asiassa laajempia näkökulmia.

En usko, että Tekään, hyvä Björn Wahlroos, toivotte, että seuraisimme Hollannin tietä taiteen tukien leikkaamisessa. Sikäläiset polittiset manööverit näyttäytyvät paitsi populistisina ja lyhytnäköisinä,  myös tulonsiirtoina köyhemmiltä rikkaammille. Leikkaukset nimittäin otettiin lippujen nuorisoalennuksista, kiertuetoiminnasta, kokeilevammasta ohjelmistosta, nuorten ammattilaisten teatteritaloista, pop- ja kansanmusiikkifestivaaleista – ja leikkaamatta jätettiin museoista ja oopperatalosta. En tiedä, harmittaako Teitä tämä käänteinen Robin Hood-ilmiö. Voi olla, että näette senkin olevan markkinoiden korjattavissa oleva asia, niin kuin lopulta mikä tahansa inhimillinen epäoikeudenmukaisuus järjestelmässämme; kaikki horjuminen johtaa lopulta vain suurempaan talouden vapautumiseen. Samalla tavalla taidettiin muuten ajatella myös Neuvostoliitossa sosialismin tiestä kohti täydellistynyttä kommunismia. 

Minä olen vain taiteilija. Ammattitaitoni on teatteriesitysten tekemisessä, ei taloustieteissä, ei laskelmien tekemisessä eikä niiden esittämisessä. Väitän kuitenkin, että jos kulttuurilaitoksilta leikataan, säästetyt rahasummat tulevat yhteiskunnan maksettavaksi moninkertaisesti, ja paljon ikävämmissä merkeissä.

Ystävällisin terveisin

Aino Kivi
teatteriohjaaja

SUURI NÄYTTÄMÖ ON FASISTINEN KEKSINTO

Meillä Suomessa on aukilausumaton näennäinen yhteisymmärrys siitä, että olisimme yksi kansa. Tähän myyttiin kuuluvat kansallisromanttisesta ajasta alkavan taideperinteen lisäksi myös esimerkiksi talvisota, käsitys suomen kielestä koko kansan kielenä, käsitys hyvinvointiyhteiskunnasta, joka kannattelee koko kansaa, käsitys kansan yhtenäisestä historiasta taistelusta taisteluun, sortovallasta sortovaltaan, Venäjän vallan alta Euroviisuhäviöiden kautta vuoteen 1995 ja jääkiekon maailmanmestaruuden voittoon ja Nokian nousuun - ja siita taas tuhoon. Meidän kansallinen kertomuksemme toistaa myyttiä ikuisesti alistetusta, joka jatkuvasti taistelee tietä valoon. Olemme enemmistökansa, jolla on vähemmistöidentiteetti. Paitsi että. Nämä meidän kansalliset myyttimme koskevat vain osaa kansasta. Enemmistöä, ehkä. Laajaa suomenkielista ja -mielista keskiluokkaa. Mutta eivät todellakaan kaikkia. 

 Meillä on saamelaiset, maamme alkuperaiskansa, jonka olemme alistaneet sorron alle, mitä emme edelleenkään ole kunnolla itsellemme myöntäneet. Meillä on suomenruotsalaiset, jotka meidän mielestämme ovat jo niin pitkään olleet erikoisasemassa suhteessa meihin, että nyt heitä on ok haukkua ja hakata raitiovaunuissa. Meillä on romanikerjäläiset, jotka ikävästi pilaavat katukuvamme muistuttamalla eriarvoisuudesta ja köyhyydestä. Meillä on omat köyhämme, jotka sentään tajuavat pysyä pois kaduilta kerjäämästä, ja pian myös häipyvät leipäjonoista hankkimaan ruokansa - niin, mistä sen hankkivatkaan. Meillä on maahanmuuttajat. Meilla on vammaiset. Meilla on seksuaaliset vahemmistot. Meillä on vanhukset, joiden asiat ovat kyllä aika huonosti, mutta jotka ovatkin olleet osa meitä enemmistöä, joten niitä ei oikeastaan tarvitse edes ajatella tässä esseessä. Meillä on maahanmuuttajat, jotka pitäisi pitää jollain tavalla pois meidän maastamme, tai ainakin säännöstellä vahvasti niitten tuloa, että ne pystyisivät integroitumaan meidän maailman parhaaseen kansaamme, etkä ainakaan toisi mitään omien kulttuuriensa piirteitä, paitsi ehkä ruokaa ja hauskoja vaatteita.  Ja ai niin, sittenhän meillä on vielä naiset (jotka tosin taitavat olla enemmistö, mutta jostain syystä nekin pitää tässä välissä aina mainita), mutta ei niistä sen enempää tässä maassa, sillä meillähän on jo se tasa-arvo.

Vähemmistöt esiintyvät kaikkialla – siis lehdissä, mediassa, taiteessa, teatterissa – reunahuomautuksina ja väriläikkinä. Hyvin harvoin he ovat aidosti fokuksessa; hyvin harvoin he ovat näkökulmahahmoja; hyvin harvoin he ovat niitä, jotka tekevät sääntöjä tai kommentoivat enemmistön toimintaa oma nimensä jutun signeeraajana.

Me suomalaiset emme koe sitä ongelmaksi, koska ajattelemme, että vähemmistön edustajia on kuitenkin niin vähän. Ja niistä vähistä me enemmistöläiset osaamme tietenkin pitää huolen. Mehän olemme maailman tasa-arvoisin ja demokraattisin ja muutenkin paras maa.  Ja sitä paitsi, me enemmistöläiset ymmärrämme, sillä olemme itsekin päähän potkittuja. Totta puhuen, emme taida olla. Meillä menee aika helvetin hyvin.Ja me olemme siksi haikailemattoman ylimielisia: sokeita ja kuuroja kaikelle sorrolle, johon itse olemme syyllisia.

Suuri näyttämö on Suomen kontekstissa fasistinen instituutio. Siinä, missä sanotaan, että suurella näyttämöllä tulisi käsitellä kansallisen luokan kysymyksiä ja aiheita, tarkoitetaan, että suurella näyttämöllä tulisi käsitellä suurta enemmistöä kiinnostavia aiheita. Suuri näyttämö on jo paikkana ja tapahtumana voimakkaasti tietylle enemmistön eliitille suunnattu asia, jota toki virallisesti sekä teatterilaisten keskuudessa että muissakin yhteyksissä saatetaan kutsua ”kansaksi”, mutta joka sinällään on erittäin rajautunut joukko ihmisiä. Suurten näyttämöiden katsomo ei todellakaan läpileikkaa kansaa, ja jo niin väittäminen rajaa ”kansan” käsitteen poliittisesti vinoutuneesti.

Perustelen tätä johtopäätöstäni. Aloitetaan ihan teatterissa käymisen perusedellytyksistä.

Liput suuren näyttämön esityksiin maksavat 25-60 euroa. Esitys kestää vähintään 2 tuntia ja alkaa useimmiten iltaisin klo 19. Pienipalkkaiselle tai työttömälle jo lipun hinta on mahdoton summa käytettäväksi johonkin sellaiseen kuin teatteriesitys. Lisäksi perheellisten pitäisi järjestää lastenhoito koko illaksi. Nämä asiat karsivat jo suuren joukon potentiaalisia katsojia. Lisää kuitenkin tulee. 

Suuren näyttämön esityksissä puhutaan suomea. Jos et ymmärrä, on turhaa lähteä. Nykyaikaisilla suurilla näyttämöillä on muutama pyörätuolipaikka, mutta se ei todellakaan tarkoita että pyörätuolilla olisi helppo liikkua teatterin tiloissa. 

Nämä ihan perustavimmanlaatuiset edellytykset ovat rajanneet jo suuren joukon vähemmistöjä katsomoista pois. 

Puhumattakaan teosten aiheistosta.

Jos sanotaan, että suurelle näyttämölle tulisi tehdä esityksiä kansallisesti läpileikkaavista aiheista, tarkoitetaan että tulisi tehdä suurta enemmistöä koskettavia teoksia, toisin sanoen teoksia vaikkapa talvisodasta, jonka kautta suuri valkoinen kantasuomalainen keskiluokkainen vammaton heteroenemmistö voisi kokea vielä enemmän keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Niinpä suuri näyttämö on keksintönä suorastaan fasistinen. 

Totta puhuen, jos katsoo sitä ohjelmistoa joka suurilla näyttämöillä tällä hetkellä Suomessa pyörii, täytyy sanoa että keskivertonaistenlehti on huomattavasti suvaitsevampi ja radikaalimpi  kuin suurten näyttämöiden ohjelmisto. Annassa ja MeNaisissa haastatellaan omilla nimillä ja kasvoilla mielenterveyskuntoutujia, prostituoituja ja strippareita, perheväkivallan uhreja, hiv:tä sairastavia tavallisia suomalaisia naisia, nuorisokodeissa kasvaneita nuoria, entisiä narkomaaneja, sukupuolta vaihtanutta pappia, hyvin erilaisilla taustoilla maahan- ja maastamuuttaneita, lapsensa menettäneitä, työpaikkansa menettäneitä, rahansa menettäneitä, kaiken menettäneitä Suomesta ja joka puolelta maailmaa. Suurilla näyttämöillä pyöritetään vuosi toisensa jälkeen Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa tehtailtuja menestysmusikaaleja, jotka kertovat 1930-1970-luvun elämästä keskiluokkaisen valkoisen enemmistön silmin; ja ”vakavana puhedraamana” juuri noita aiemmin mainitsemiani suuren suomalaisen kansan vaelluksesta kertovia näytelmiä. Ohjelmalehtisessä on aina viittaus siihen, kuinka taide avartaa maailmankuvaa ja lisää ymmärrystä ja empatiaa; paitsi itseä, myös erilaisuutta kohtaan. Aukilausumattomana ajatuksena on, että esitysten tarinaan sisäänkirjoitettu ”sanoma” tavoittaisi metaforatasoisena katsojan mielen, ja muuttaisi hänen maailmankuvaansa. Ikävä tosiasia: MeNaiset-lehden lukeminen avartaa luultavasti ihmisen maailmankuvaa huomattavasti enemmän kuin suuren näyttämön esityksen katsominen. Ja tulee sitä paitsi halvemmaksi.

Suurelle näyttämölle pitäisi tehdä radikaaleja teoksia. Teoksia jotka eivät myy. Teoksia marginaalisista aiheista. Teiniäideistä. Rakennusurakoitsijoista. Veneen rakentajista. Loppuun palaneista lähihoitajista. Koulunkäyntiavustajista. Poliittisista broilereista, joista ei koskaan tule todellisia poliitikkoja, vaan jotka turhautuvat ja ryhtyvät vittumaisiksi virkamiehiksi. Poliittisista broilereista, joista tulee koti-isiä ja –äitejä kun oman alan työtä ei riitä. Kolttasaamelaisista. Sukupuolen korjaajista. Entisista lestadiolaisista, ja nykyisista myos. Poliittisista pakolaisista,  mielipidevangeista, mielialalääkkeiden käyttäjistä, syrjaytyvista nuorista, lihavuusleikkauksista, sellaisista itsemurhaajista joissa ei ole mitään sankarillista; puskaraiskauksista, rumista, tyhmistä ja epäseksikkäistä pikkurikollisista, bussikuskeista ja heitä pahoinpitelevistä idiooteista, tyottomista kirjallisuustutkijoista, lahjattomista lapsista, ujoudesta, häpeästä, pelosta, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja kaikkia näitä henkilöitä tulisi käsitellä heille kuuluvalla arvokkuudella, änkytystä tai puhevikaa tai pieruja lisäten vain silloin, kun ne eivät vie roolihenkilöltä näiden ihmisarvoa. Teatterin pitaisi lopettaa ihmisryhmien marginalisoiminen ja uhriuttaminen, ja nahda se sankaruus ja ainutkertaisuus, joka jokaisessa ihmisessa loistaa. Suurten nayttamoiden pitaisi uskaltaa kirkastaa yhden ihmisen kokemus maailmasta nakyviin - vaikka, ja koska, tama ihminen olisi elamantarinaltaan kaukana keskiverto valkoihoisen kantasuomalaisen  vammattoman heterosuomalaisen kokemuspiirista. Vain sillä tavalla voisi sanoa, että teatterin suuret näyttämöt lisäävät ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan.

 Pitäisi luopua siitä, että ajattelee asioita teatterin kautta. Sen mukaan, mikä on näyttävää, ja mikä on ennenkin myynyt. Sillä ei päästä muuhun kuin samojen aiheiden ja tarinoiden käsittelyyn kerta toisensa jälkeen. Teatterin pitäisi kääntää silmät pois omasta navastaan ja katsoa siihen maailmaan, jonka keskellä se toimii. Luulen että se sitä paitsi on ainoa tapa saada katsojia maailmassa, josta Kekkonen on kuollut jo kauan sitten.