Avoin kirje Juha Sipilälle

Arvoisa pääministeri Sipilä,

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että aion olla erittäin suorapuheinen. Toivon, että ette ota sitä henkilökohtaisesti. Toimeentuloni riippuu viime kädessä Teidän päätöksistänne. Myönnän, että maailmankuvamme ovat erilaisia. Olen arvoiltani punavihreä ja usein arvostellut päätöksiänne. Kirjoitan Teille silti suoraan, koska nyt on kyse ideologisia kysymyksiä ja henkilökohtaisia kipupisteitä suuremmasta asiasta. Olen aidosti huolissani.

Jos sanon aivan suoraan: minusta näyttää että Te ette ole aivan tehtävänne tasalla.

Talvivaara/Terrafame-kytkyjen selvittelyn yhteydessä minusta tuntui, että ette hahmota kaikkia hallinnon läpinäkyvyyteen, päätöksenteon riippumattomuuteen ja avoimeen tiedonvälitykseen liittyviä asioita. Yle-kohun myötä minusta on alkanut vaikuttaa että ette myöskään täysin ymmärrä, mikä on neljännen valtiomahdin rooli.

Teillä ei tarvitse olla luottamusta mediaan. Avoimessa demokratiassa niin Te kuin mediakin saatte luottamuksen kansalta.

Ymmärrän, että liikkeellä on tuulia, jotka saattavat sekoittaa tämän.  Elämme omituista trollaamisen ja disinformaation aikaa, jossa jopa maailman tärkeimmissä demokratioissa valtaa tuntuu saavan lähinnä aiheuttamalla sekaannusta. Toivoisin kuitenkin, että oman maamme johto kykenisi pitämään päänsä kylmänä.

Suomen kansa nimittäin ei ole tyhmää.

Sen sijaan sen luottamus sekä politiikkaan että mediaan on nyt vähissä.

Joudun valitettavasti tarkastelemaan kriittisesti Teidän ja muodostamanne hallituksen toimintaa.

Hallitus on nimittäin nähdäkseni epäonnistunut kaikista tärkeimmässä tehtävässään: positiivisten tulevaisuudennäkymien luomisessa. Maamme on ollut taloudellisessa taantumassa poikkeuksellisen pitkään. Väsymys ja epätoivo nakertavat kansantaloudenkin kasvua. Kansa äänesti vaaleissa selvästi muutoksen puolesta – ja lisäksi se äänesti sille annettujen lupausten mukaan. Esimerkiksi. Että koulutuksesta ei leikattaisi (Te poseerasitte kampanjakuvassa), että ilmastonmuutos pysäytettäisiin (auttaako tähän tuulivoiman terveysvaikutusten selvittäminen?), että lasten oikeutta varhaiskasvatukseen edistettäisiin (siihen varmasti auttaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ja lapsilisästä leikkaaminen).

Nämä esimerkit ovat Teidän puolueenne vaaliohjelmasta. Lisäksi sieltä on seuraava lause: ”Suomalaiset tarvitsevat ylenmääräisten normien sijaan lisää keskinäistä luottamusta.”

Arvoisa pääministeri Sipilä: miltä näyttää?

Te olette saanut kansalta mandaatin antamalla lupauksia, joita ilmeisesti ette edes aikonut toteuttaa. Te vieroksutte demokratiaan kuuluvia käytäntöjä, lähetätte yksittäisille toimittajille asiattomia viestejä, viittaatte kintaalla asiantuntijalausunnoille ja kansalaisten mielipiteille. Lisäävätkö nämä toimet luottamusta?

Nähdäkseni Teidät valittiin, koska kansa kaipasi johtajaksi valtiomiestason poliitikkoa.  Arvoisa herra pääministeri. Sen kokoisen poliitikon pitäisi kestää arvostelua paljon paremmin, olla “rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu” (kuten ministerien ylipäätään Suomen perustuslain mukaan), ja ennen kaikkea: luoda uskottavia, optimisia tulevaisuudennäkymiä koko kansakunnalle.

Elämme poikkeuksellisen epävarmaa aikaa. Suuria kysymyksiä ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, takkuileva talouskasvu, kansakunnan jakautuminen voittajiin ja sinnittelijöihin, maahanmuutto, työelämän muutos, sosiaaliturvan tulevaisuus, ulkopolitiikka uusine (uusvanhoine?) jakolinjoineen. Näihin kaikkiin asioihin Teidän pitäisi ottaa kantaa. Ei kiusata toimittajia tai sanella medialle, mistä ja miten sopii uutisoida.

Viime vaalit olivat jo protestivaalit. Kansan äänissä kuului epäluottamus. Jos luottamus siitä vielä rakoilee, en halua nähdä seurauksia. Kyse ei ole pelkästään siitä, mikä puolue kulloinkin nousee valtaan. Kyse on siitä, luottavatko suomalaiset ylipäätään yhteiskuntaan. Luottamus on aina helppo rikkoa, mutta vaikeampi korjata.

Arvoisa pääministeri Sipilä.

Näkisin, että tämä on käännekohta. Nyt on viimeinen hetki, kun Teillä on vielä mahdollisuus tarkastella toimintaanne, ottaa vastuu sekä teoista että sanoista, suunnata katse suurempaan mittakaavaan ja kasvaa valtiomiestason johtajaksi. Olisi sen aika. Mikäli se ei ole mahdollista, olisi parempi, että rohkenisitte jättäytyä tehtävästänne ja antaa sen henkilölle, joka pystyy täyttämään valtiomiestason johtajan saappaat. Se, jos mikä, olisi koko kansakunnan etu.

Kunnioittaen,

Kansalainen Aino Kivi

SADONKORJUUTA 1: Euroopan kriisi

Kuva Kari Krandin näyttämöllepanosta PIIGS-festareilta. 

Ryhmä: Projecte Ingenu. 

Huh, mikä puolivuotinen! Vauhtia on ollut sata lasissa. Muutaman päivän olen ehtinyt hengähtää, nyt aloittelen seuraavaa romaania ja kärsin lievistä laskuista. Eikä ihme. Kun tänä syksynä on menty niin kovaa, hitaampi tahti tuntuu äkkipysähdykseltä. Kirjoittaminen on 90% rutiineja, ja nyt niitä on pitänyt hetki etsiä.

Ajattelin nyt pikkuhiljaa aloittaa tämän kasvukauden sadonkorjuun. Aloitan kesästä, jolloin näytelmäni Kari Krandi// My brother the Hero valittiin PIIGS-festivaaleille Barcelonaan, ja kävin siellä pyörähtämässä.

PIIGS-nimi on lyhenne kriisimaista: Portugali, Irlanti, Italia, Kreikka, Espanja. Nimitystä käytettiin vuonna 2008 alkaneen kriisin alkuvaiheessa ja se on tarkoituksellisen loukkaava; haluttiin viitata maiden eläneen yli varojensa. Sittemmin kriisi pitkittyi, laajentui ja muutti muotoaan. Tänä kesänä Suomen edustaja oli ensimmäistä kertaa festivaaleilla mukana. Osa paikallisista oli ihmeissään: onko Skandinaviassa muka kriisiä? Nehän ovat korkean elintason maita, vakaita ja turvallisia. Jos totta puhutaan, aivan samassa mittaluokassa ei liikutakaan. Esimerkkinä: Italian työeläkejärjestelmä ei enää lupaa eläkettä minun sukupolvelleni. Ei sillä, että se meilläkään olisi varmaa. Mutta ainakin joku (valheellinen) luottamus tulevaan vielä on.

PIIGS-festareilla oli lukudraamana neljä tekstiä: Yasen Vasilevin Ishmael (Bulgaria), Chiara Boscaron ja Marco Di Stefanon 7.9.2102, Christina Kyriazidin Les muêts/ The mutes (Kreikka/Berliini) ja minun näytelmäni. Lukudraama on tässä hieman harhaanjohtava termi, sillä kyseessä oli täysimittaiset näyttämöllepanot: joskin lyhyessä ajassa tehdyt ja plarin kanssa esitetyt.

Ishmael käsitteli maahanmuuttoa, ulkopuolisuutta, eriarvoisuutta ja islamia Ishmaelin tarinan kautta, mutta määrittämättömään nykyaikaan sijoitettuna. Se oli sadistinen kolmiodraama, jossa alistajan ja alistetun roolit pyörivät ympyrää. Saaran ja Abrahamin elämään onnettoman sattuman kautta työntyvä altavastaaja Hagar nostetaan ensin syyllisyydestä, sitten säälistä ja sadismin nautinnosta pariskunnan rinnalle, lastentekokoneeksi ja jalkavaimoksi. Tekstin tyylilaji oli runollinen symbolismi, tilanteiden kirkkaus (ja moniulotteisuus) nosti sen erittäin kiinnostavaksi.

Runollista symbolismia edusti myös Les Muêts/ The Mutes. Se kuvasi ranskalaiseen kyläyhteisöön tunkeutuvaa muukalaista ja hänen menehtynyttä auttajaansa, joka ei jaksanutkaan auttamisen painoa. Teksti käsitteli muukalaisuuden, maahanmuuton, ksenofobian ja altruismin kysymyksiä. Tarinan maailma viittaa myyttiseen lähitulevaisuuteen, joka oudolla tavalla on alkanut muistuttaa toisen maailmansodan ajan Eurooppaa. Lisäksi on jotain erikoista: mykkyys, epidemia, joka leviää yhtä salaperäisesti kuin näkökyvyttömyys Saramagon romaanissa Kertomus sokeudesta.

7.9.2012 käsitteli Euroopan kriisiä toisesta näkökulmasta. Näytelmäkirjailijapariskunta, Chiara Boscaro ja Marco Di Stefano, asettivat alttiiksi oman parisuhteensa kriisin: häät, joita ei koskaan tullutkaan. Tekstin tyylilaji oli dokudraamaa. Pariskunta asetti näyttämölle todelliset keskustelut, puhelut ja ajatukset. Parisuhteen kriisi rinnastui Euroopan kriisi. Hajoamassa ovat kaikki instituutiot, vanhat rakenteet ja turvaverkot.

Oma tekstini käsitteli Euroopan kriisiä yhden ihmisen tarinan, syrjäytymiskierteeseen joutuvan Kari Krandin kautta.

Tekstien ja lukudraamojen ohella vähintään yhtä tärkeää antia olivat keskustelut, joita esitysten jälkeen käytiin. Pohdimme Euroopan kriisiä, sen vaikutuksia eri puolilla mannerta ja sitä, mihin tässä ollaan menossa. Onko Euroopan kriisi itse asiassa niinkään taloudellinen kriisi kuin identiteettikriisi?

Samalla kun maailma on muuttunut yhä eurooppalaisemmaksi, Eurooppa on menettänyt sisäisen suuntansa. Eurooppahan ei ole geografinen maanosa vaan (aate-)historian yhteensitoma kokonaisuus. Liberté, égalité ja fraternité ovat johtaneet sen kohtaloa aina Ranskan vallankumouksesta asti; Euroopan tarina on emansipaatiota, tasa-arvoistumista ja koulutustason nousua. Olemme kuitenkin tulleet pisteeseen, jossa kaikki näistä suunnista asettuvatkin kyseenalaisiksi. Sodat, jotka käytiin jo kerran, ovat jälleen ajankohtaisia.

Eurooppa tuntuukin määrittyvän tällä hetkellä ennen kaikkea (maantieteellisten) rajojensa kautta. Niitä se suojelee, koska yhteinen suunta – ja ennen kaikkea raison d’être – on kadonnut.

Viikon aikana keräsimme kuitenkin havaintoja siitä, millaisia asioita eurooppalaisuus vielä meille tarkoittaa. Lähinnä nämä ovat pieniä asioita, jotka kuitenkin kertovat suuremmista taustaseikoista. Yksityiskohtia, joita pidämme itsestäänselvyyksiä, vaikka ne ovat saavutettuja etuoikeuksia. Osa sitä, miten Euroopan projekti näkyy arjessamme.

Nämä ovat henkilökohtaisia havaintojani, ranskalaisilla viivoilla, pienillä kirjaimilla, valitettavasti englanniksi, koska niin lähtivät tulemaan.

- liberating the world by bringing your liberté egalité fraternité everywhere and being shocked when they actually start to fight for it / offended if they don't want it (maybe they just don't recognize their oppression?)

- being able to take a drunk train/metro/bus alone and pass out, knowing it's safe

- depression caused by the guilt of controversies your ancesters have created but you are unable to solve (nature vs. economical growth, personal success vs. common good, global capitalism vs. global inequality, etc). feeling the guilt but never doing anything about it

- colonializing the postcolonialism discussion and using it to justify your personal weltschmertz

-being able to have 20+ sex partners without fear of unwanted pregnancy, STDs or even a social stigma. being able to choose only one or none as well, but that's up to you.

rope is somewhere elseope

- feeling europe is somewhere else (where?)

- having the priviledge to consider war as an exception in human history

- simultaneous pride and shame when thinking the word “homeland” / “Europe” / “world history”

-writing down lines like these, thinking it would be possible to narrow down something as complex and divided as Europe in a few short notes. noticing its impossibility and then trying to write something about that. falling into a loop.

Duunari-stipendiaatin kiitospuhe

Tämän puheen pidin eilen, 29.10. SAK:n Duuni 2.0 -tapahtumassa, kiitospuheena Duunari-stipendistä. Paperit menivät sekaisin (tietysti!)
 joten jouduin hieman improvisoimaan.

SAK:n DUUNARI-STIPENDI KIITOSPUHE

Kiitän saamastani Duunaristipendistä SAK:ta, omaa liittoani,  Teatteri- ja media-alan työntekijöitä, sekä erityisesti omaa järjestöäni, Suomen teatteriohjaajien ja dramaturgien yhdistystä.

Viime vuosina ammatityhdistysliikettä on Suomessa pyritty mustamaalaamaan. On väitetty että se olisi vain asemiinsa jämähtäneiden,  etuoikeutettujen vakityöläisten edunvalvontaa. On myös väitetty, että ay-liikkeen aika olisi mennyt kokonaan.

Olen tästä vahvasti eri mieltä.

Juuri nyt ammattiyhdistysliikettä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Olemme palaamassa tilanteeseen jossa työtätekevä kansa vaeltaa aamuisin tehtaan porteille kysymään, josko tänään olisi duunia tarjolla. Tehtaanportit ovat nykyään netissä ja tehtaat globaaleja monialakonserneja. Palkkaa tarjotaan vain harvoille, useimmille maksetaan näkyvyyden, kokemuksen tai tempputyöllistämisen valuutassa. Sillä välin varallisuus karkaa suurpääomalle veroparatiiseihin, rahan ja vallan pokerikerho jakaa pelimerkkejä vain toisilleen, keskiluokka kitkuttaa ja köyhät putoavat tyhjyyteen.

Ammattiliitto tarjoaa mahdollisuuden valita kilpailun sijaan kollegiaalisuus. Me tarvitsemme toisiamme.

Ay-liikkeen tulevaisuuden suurin haaste – ja oleellisin kysymys sen hengissäsäilymisen kannalta – on, miten se ottaa kantaa työn, toimeentulon, varallisuuden ja pääoman muuttuneeseen suhteeseen. Tulevaisuuden työ on yhä useammin asiantuntija- ja tietotyötä, yhä enemmän sitä tehdään niin sanotuissa ei-tyypillisissä työsuhteissa. Yhä harvemmalle riittää kokopäiväistä työtä. Emme voi enää palata teollisuuden kulta-aikoihin, jolloin duunia riitti kaikille. Itse koen, että ratkaisu tähän voisi löytyä jostain perustulomallista

Lisäksi minusta ammattiliittojen tulisi myös käyttää vaikutusvaltaansa jotta eriarvoistumisen kierre Suomessa loppuisi. Ay-liikkeen tulisi nähdä edustavansa omien jäsentensä lisäksi koko kansaa. Näkisin mielelläni tilanteen, jossa koko Suomi menisi lakkoon, joka loppuisi vasta siihen, kun Hursti lopettaisi ruuanjakelunsa tarpeettomana.

Lopuksi haluan antaa hieman toivoa. Sitä tarvitaan nyt, kun seitsemän laihaa vuotta ovat venähtäneet jo aivan liian pitkiksi.

Raha ei ole mikään vakio. Talousjärjestelmässämme rahan synty perustuu luotonottoon. Se, mihin haluamme sijoittaa, realisoituu siis ajan kuluessa. Tämä tarkoittaa, että se, mihin uskomme, tulee lopulta todeksi. Uskaltakaamme siis uskoa tulevaan! Jos meillä ei ole varaa siihen, ei pian ole varaa mihinkään muuhunkaan.

(Kuvan otti Patrik Lindström.)

NÄKYVYYSTALOUS JA NOBODYISMIN NAUTINTO

Lisäsin tekstiin kuvan, koska ilman sitä blogiin johtava linkki ei saa yhtään klikkausta. Kuvassa on kissa (tiedätte kyllä miksi) ja duckface-poseeraus. Klik. Klik. Klik.

I

Yhdysvaltain presidenttinä on vapaapainija, joka osaa villitä yleisönsä ja karjua, mutta ei tajua mitään yhteiskunnasta. Kaikki pukeutuvat logoilla peitettyihin t-paitoihin, jotka heitetään yhden käyttökerran jälkeen ikkunoista vyöryviin jätevuoriin. Televisiosta vyöryy pornoa, väkivaltaa ja ohjelmia, joissa joku satuttaa pallinsa.  Mike Judge ohjasi 2006 elokuvan nimeltä Idioluutio. Siinä keskivertoamerikkalainen päätyy 2500-luvun Yhdysvaltoihin ja nousee ainutlaatuisen älykkyytensä vuoksi presidentiksi.

Elokuva on hieman väkinäinen, hieman kiusallinen ja liian usein mukahauska, mutta sen esittämät profetiat ovat nyt, kymmenisen vuotta ilmestymisen jälkeen, lähes toteutuneet. Keskeinen ero elokuvaan on se, että ihmisten tyhmistyminen ei ole tapahtunut evolutiivisen degeneraation vuoksi. Me olemme valinneet tyhmentyä.  Hyvät ystävät: me olemme astuneet idioluution aikaan.

II

Surffaan netissä. Klikkailen päämäärättömästi ees sun taas. Missin tissit. Laulajan ero. Uusi kumppani. Seksiskandaali. Uusi levy. Murha. Tappo. Tv-sarja. Tukanväri. Numero seitsemän on uskomaton. Katso kuvat. Vartti lukemisen jälkeen en enää muista, mistä luin. Mihin aika katosi? Mutta klikkasin. Klik. Klik. Klik. Klik. Raha kilahti lehtimiehen taskuun. Tai kenen taskuun? Sijoittajan. Luultavimmin. Miksi minä miettisin sitä? Klikkailu ei maksa minulle mitään. Enkä edes osta niitä tuotteita, joita sivubannereissa mainostetaan. Enhän.

Modernin tie on tarkoittanut emansipaatiota. Renessanssista lähtien olemme emansipoituneet uskonnon, suvun, yhteiskuntaluokan, syntymässä saatujen määritteiden, häpeän, sivistyksen kahleista. 2000-luvun uusliberalismi on vapauttamassa meidät myös eurooppalaisen hyvinvointivaltion aatteesta; säädellystä markkinataloudesta, jossa verotuksella ja lainsäädännöllä pyritään rajoittamaan vapaan markkinatalouden ylilyöntejä.

Tässä vapaudessa näkyvyys on yhtäkkiä suurempi arvo kuin vaikkapa journalismin tai tieteen eettiset periaatteet. Näkyvyystalouden logiikka on yksinkertainen. Se myy, mikä saa julkisuutta, ja julkisuutta saa se, mikä myy. Tämän logiikan paholaisen portaita kävellään niin mediassa, kulttuurissa kuin uudessa uljaassa yliopistomaailmassakin.

Olen itse katsonut vierestä tilanteita, joissa näkyvyystalouden vaikutus journalismiin on konkretisoitunut. Toimittajat haastattelevat sitä, jolta saa raflaavimmat lausunnot, ilman pienintäkään yritystä tarkistaa faktoja tai kysyä toista näkökantaa. Tunteita herättävä tarina on parempi myyntiartikkeli kuin totuus.

Vapaan markkinatalouden väite on, että jos jokin koetaan arvokkaaksi, sille kyllä löytyy tukijoita. Onko asia todella näin?

Vai käykö tosiasiassa samoin kuin minulle klikkausreissullani: eksyn sivuille, jotka minua eivät todellisuudessa edes kiinnosta, klikkailen eteenpäin tuttujen nimien, skandaalien, huutomerkkien, alhaisten viettien, tirkistelynhalun ja pahansuopuuden johdattamana, ihan vaan koska mä voin, eikä se maksa mulle senttiäkään.

Näkyvyystalouden maailmassa on aivan luonnollista, että Yhdysvaltain presidenttipelissä menestyy narsistinen psykopaatti, joka puhuu halventavasti kaikista vähemmistöistä ja käyttäytyy tavalla, jolla tuskin voisi käyttäytyä edes yläkoulun luokkahuoneessa. Hän saa maksimimäärän klikkauksia. Eli näkyvyyttä. Eli rahaa. Eli ääniä. Onko niillä jotain eroa?

On helppoa syyttää klikkailijaa pinnallisuudesta, mutta onko todellisuudessa kyse kysynnästä vai tarjonnasta? Vai näiden kahden noidankehästä? Klik. Klik. Klik. Klik.

III

Astun messuhallin aulaan. Valtava Robin tuijottaa minua suklaanappisilmillään. Vieressä VilleGalle, Juha Tapio, Jari Tervo. Nyt minäkin olen täällä, ajattelen. Ihan oikea kirjailija. Olen pukenut farkkumekon, jossa näytän juuri oikealta. Olen meikannut, valinnut messukengiksi nätit mutta mukavat, tuttujen kirjailijoiden vinkkien mukaan. Tästä se alkaa. Olen tullut Onnibusilla toiselta puolen Suomea, molemmilla olilla keikkuu kangaskassi täynnä matkatavaroita. Etsin tiskin, jossa lukee Esiintyjät. Ystävällinen mies plaraa nimilappuja, niitä on useita satoja, Kivelä, Kivinen, Kivimäki, hän ei löydä nimeäni.

Into Kustannus, yritän.

Jaana Kivi täältä löytyisi, mies tarjoaa.

Ei kun se on Aino, sanon.

Mies aloittaa uuden kierroksen, perääni alkaa muodostua jono.

Ehkä kustantaja on jo ottanut sen, yritän.

Mies antaa minulle vierailijalomakkeen. Täytän sen. Käsiala huojuu kassien painosta.

Onks toi Katja Kettu? joku hihkuu takaani.

Ei, toinen vastaa. Se on joku ihan nobody.

Saan väliaikaisen badgen ja hipsin tieheni.

Itselleni näkyvyystalous on konkretisoitunut tänä syksynä, kun olen debytoinut kirjailijana.

Olen saanut tätä ennen työskennellä teatterialalla, joka on taiteenaloista valtiovallan erityissuojeluksessa: koulutus on huippuluokkaa ja hyvin eksklusiivista, tekijöitä arvostetaan, ala on vahvasti subventoitua. Teatterikenttä tuntuu – ainakin näin kirjamaailmaan verrattuna – tasa-arvoiselta, yhteisölliseltä ja kollegiaaliselta.

Kirjamaailmassa ei ole suojassa. Ala pyörii näkyvyystalouden logiikalla. Se myy, mikä saa julkisuutta, ja se saa julkisuutta, mikä myy.

Usein kirjat ovat vain oheistuotteita, ja varsinainen myyntikohde on jokin aivan muu. Myydyimmät kirjat ovat pop-tähtien ja urheilijoiden elämäkertoja. Monet myydyimmät kaunokirjailijatkin tunnettuja ulkotaiteellisista ansioista.

Huomaan olevani itse tästä kaikesta hieman hämmentynyt. Teatterin piirissä olen saanut olla niin suojassa, näkymätön. Kirjallisuuspuoli vaatisi esiintuloa omalla persoonalla. Koen ristiriitaa.

Jos haluaisi saada kirjansa myymään, pitäisi niiden oheen rakentaa kirjailijabrändi, tunnistettava naama, nimi ja lifestyle. Brändätä itsensä edustamaan tiettyjä arvoja, joiden kannattajiksi ihmiset julistautuvat ostaessaan kirjan itselleen tai lahjaksi. Eikä tämä riitä – brändin pitäisi erottua ja näkyä. Lisää näkyvyyttä siis, lisää klikkauksia. Ehkä uusi väri hiuksiin? Kiinnostava poikaystävä? Laihdutusprojekti? Skandaali? Lyhyempi helma? Provosoiva blogiteksti? Klik. Klik. Klik. Klik.

IV

Neuvostoliitosta usein toistettua:

”Sosialismi oli teoriassa täydellinen systeemi. Ihmiset vain pilasivat sen.”

Ehkä samaa voisi sanoa kapitalismista?

Käsi sydämelle ihmiset: toimitteko arvojenne mukaan? Kuinka usein? Kuinka usein sanotte itsellenne jonkin näistä lauseista:

”Näin ne muutkin tekee, ei tämä ole niin paha.”

”Mun päätös on vaan pisara meressä, ei sillä nyt ole mitään vaikutusta.”

”Ens kerralla sit, nyt ei vaan jaksa.”

”Yleensä mä kyllä… Että ei se haittaa jos tän yhden kerran.”

”Just nyt mulla vaan ei ole yhtään rahaa. Katotaan sit ens kuussa uudestaan.”

Itse hoen jotakin näistä jatkuvasti. Silloin kun ostan farkut vaikka tiedän, että ne on tehty hikipajassa. Silloin kun syön tehotuotettua lihaa. Silloin kun rahapulassani lopetan lehtitilauksen mutta klikkailen eteenpäin viihdeuutisia. Ihmettelen ja provosoidun, häiriinnyn ja linkkaan eteenpäin jonkin jutun, jonka todenperäisyys taitaa tosiasiassa olla vähän niin ja näin... Klik. Klik. Klik.

Minulla ei ole vastauksia. En halua jeesustella, olen itse valinnoissani hyvin puutteellinen tapaus. Ihailen niitä, joiden itsekuri riittää täydellisen eettisiin valintoihin, jotka osaavat käyttää harkintaansa ennen toimimista. Itse en ole aina varma, olemmeko lajina valmiita kaikkeen vastuuseen, mitä loputon valinnanvapaus edellyttäisi.